Löysin sen viime kesänä Norjasta, tunturista.
Kallosta kasvaa pienet sarvet, mikä antaisi olettaa, että kyseessä on poro.
Minä en usko, että kyseessä on poro.
Minä otin kallon tunturista mukaani, nappasin sarvesta kiinni ja jatkoin matkaa.
Kului parikymmentä minuuttia ja meidät ympäröi lumisade.
Vaellusreitin merkiksi maalatut oranssit täplät katosivat.
Rämmimme lumimyrskyssä eteenpäin ja koetimme löytää takaisin leiriin.
Leiri sijaitsi pienen järven rannalla, jonka poikki piti meloa autolle.
Lumimyräkän hyydyttäminä pakkasimme leiriä kokoon
ja heittelimme tavaroita kanoottiin.
Tuli aika lähteä melomaan muutaman sadan merin matka järven poikki.
Keskellä järveä nousi uusi myrsky.
Kaikki voima meni kanootin pystyssä pitämiseen.
Ensin huusin, jotta saisin lisävoimia.
Sitten lakkasin huutamasta ja vain meloin kaikin voimin vastatuuleen.
Aallot uhkasivat lyödä kanootin laitojen yli ja silmät täyttyivät lumesta.
Ympärillä oli musta hyinen järvi, kuin autiomaan silmä.
Vastarannalla odotti kanootin kantaminen autolle.
Retkikumppani käveli edellä ja minä astuin hänen jalanjälkiinsä.
Siinä, missä edellä kulkenut oli astunut tukevaan maahan,
minä upposin koko saappaan syvyydeltä mutaan.
Kesti pitkään saada saapas vedettyä irti maasta.
Kun istuin autoon, alkoi aurinko paistaa.
Me olimme ylittäneet vyöhykkeen, joka yritti pitää
kallon sisällään, saada sen takaisin omalle paikalleen
tunturin huipulle.
Minä siirsin kallon paikaltaan, käärin huiviin ja
kannoin toiselle puolelle.
Kirjoittaessani katselen kalloa, jonka poimin tunturista.
Se oli siellä, sarvet kohti taivasta,
kauniisti kivimuodostelman päälle aseteltuna.
Nyt se on kirjoituspöytäni päällä ja toivon,
että jonakin päivänä siihen kätketty voima
lakkaa olemasta minua vastaan ja asettuu taakseni.
Silloin sen voima asettuu sisääni alkaa työntää minua eteenpäin.
