Syksy ei ollut kiireinen. Minulla ei ollut mitään tekosyytä olla kirjoittamatta tätä blogia.
Luovuus ei vain riittänyt ja lisäksi tämä alkutekijöissään oleva blogi hirvittää paikoitellen.
Koko syksyn keräsin ympäriltä aiheita uuteen kirjaan. Yksityiskohtia, joista toivoin kiertyvän jotain kokoon.
Toinen romaanikäsikirjoitus lähti kustantajalle marraskuussa ja odotan yhä jonkinlaista
palautetta innoissani sekä kauhuissani. Portti-lehden kirjoituskilpailusta irtosi kunniamaininta ja palkintorahat sijoitin Arkham Horror -lautapeliin.
Alkusyksystä olin käymässä kaverin tätivainaan kotona. Kaverin äiti peri talon ja se on nyt mökkikäytössä. Talo oli mieletön ja varovasti olen sijoitellut uutta romaania sen miljööseen.
Paikka oli täynnä yksityiskohtia, jotka aion röyhkeästi varastaa.
Kaapeissa oli tädin vaatteita. Seinillä oli mustavalkoisia valokuvia kauan sitten kuolleista ihmisistä.
Kukkaset kasvoivat ihan kuin tädin eläessäkin ja vessassa oli vielä tädin kirja kesken.
Täti oli erittäin läsnä kaikkialla ja kun syysilta pimeni ja sade ropisi ikkunoihin, olisin mieluusti ollut talossa yksin.
Koira ulkoili vapaana. Syöksyi innoissaan sateeseen ja pimeään ja katosi jonnekin omenapuiden lomaan. Hieman hermostuneena seisoskelin kuistilla, pienessä valokeilassa ja odotin. Hetken kuluttua se ilmestyi märkänä ja rapaisena ja mietin, että mitä sinä pieni onneton mahdoit tuolla pimeydessä kohdata.
Muutaman epäonnisen prologin jälkeen olen siis päässyt kirjoittamisen alkuun ja ensimmäiset sivut ovat kasassa.
Minulla on päähenkilö, josta pidän ja tapahtumapaikka, jota rakastan.
Tietokoneen, uskollisen kuusi vuotiaan macini siirsin ruokapöydälle, jotta näen kirjoittaessa ikkunasta ulos sekä naapureiden ikkunoista sisään. Pohjoisesta löytynyt kallo siiryi samalla ikkunalaudalle. Ikkunasta tulevassa vedossa sormet kohmettuvat liian äkkiä, mutta rakkaus ja kiihko kirjoittamista kohtaan pitää sormet kiinni näppäimistössä.
Muistakaa pitää huolta toisitanne, sillä kevään valoisiin päiviin on vielä matkaa ja maailma on täynnä kamaluutta! Minä siirryn sänkyyn Steve Kingin uutukaisen kanssa ja odotan, että sormissa alkaa jälleen veri kiertää...
Ps. Minun mukavuudenhaluisen hanurini on jo viikon ajan nostanut sohvalta kännykän Zombies, Run! -sovellus. Mikään ei piiskaa lenkillä paremmin kovaan juoksuun kuin kannoilla roikkuva nälkäinen zombielauma. Lisäksi minua motivoi ajatus, että voin treenata sitä päivää varten, jolloin zombit vihdoin ovat todellisuutta.
