Paholaisen sielunmessu

Ripsiväriputkilosta rapisee mustia hitusia lavuaariin kun kierrän korkin auki. Tumma tahna on kuivunut putken sisälle ja yritän saada siitä juoksevaa lirauttamalla putkilon sisään hiukan liikaa vettä. Sotken löysää maskaraa silmiini. Postiluukku kolahtaa. 

Revin auki Kelan kirjeen, joka sisältää käskyn palauttaa liikaa maksettu opintotuki. Voi perse. Olemme olleet täysin puhki koko kevään. Töitä ei ole ja työkkärillä saa vain joten kuten vuokran ja laskut maksettua.  

Tammikuussa muutimme kaksiosta yksiöön, jonka jokainen neliömetri on nyt tehokkaassa käytössä. Sänky on harvoja kaupasta ostettuja kalusteita. Hylly on koottu tiiliskivistä ja työpöytä on pukkijalkojen päällä oleva levy.  Nurkassa on keittolevy ja yksi kaappi. Kylpyhuone on pieni ja sen lattia on jää Minulla on kahdet villasukat, reikäinen villapusero, maksimimäärä opintolainaa, tilillä kolmekymppiä ja nyt minun pitää maksaa Kelalle 1200 euroa. Purskahdan itkuun. 

Istun silmät edelleen turvoksissa sängyllä kun mies tulee kotiin räntäsateesta läpimärkänä. Ojennan sille Kelan tuomion enkä sano mitään. Minä olen hukkumassa eikä silloin voi puhua, silloin täytyy olla hiljaa. Mies tarttuu minua kädestä ja vetää takaisin pinnalle kolmella sanalla: Kyllä me selvitään.  

Mies ripustaa vaatteensa huoneen poikki kulkevalle pyykkinarulle ja laittaa vettä kiehumaan. Ulkona sataa toista päivää räntää ja minä vedän paksut punaiset verhot ikkunan eteen. En jaksa nyt nähdä ulkomaailmaa. Asunnon sisällä, verhojen piilottamana istumme sängyllä ja juomme yhteisestä teepussista valmistettua teetä. Mies vie tyhjät kupit kylpyhuoneessa olevaan pesuvatiin muiden tiskien luo. Menneessään hän käynnistää vanhan läppärin. Hetken päästä kuulen kun hän avaa suihkun. 

Kurotan nojatuolilta viltin ja käärin sen ympärilleni. Odotan koneen käynnistymistä loputtomiin. Olen saanut kolme sähköpostia. Poistan tarjouksen edullisista käyntikorteista sekä ilmoituksen suuren nettikaupan varastotyhjennyksestä. Kolmannen sähköpostin on lähettänyt 2DiaF Oy ja sen otsikkona on ”Yhtiömme etsii työntekijöitä”. Klikkaan viestin auki. Ensimmäinen sana, joka hyppää silmilleni tekstistä on ”palkkio”. Toinen on ”vuorotyö”. Muuten ilmoituksesta ei saa mitään otetta. Kirjoitan puhelinnumeron koneen vieressä olevalle lääkefirman muistilapulle. Mies tulee suihkusta pelkässä pyyhkeessä ja ajatukseni katkeaa. 

Seuraavana päivänä postilaatikosta rapsahtavat vesi- ja sähkölasku. Vuokranmaksuun on viikko aikaa. Näpyttelen eilen muistilapulle kirjoittamani numeron puhelimeen ja saan kuin ihmeen kautta sovittua itselleni tapaamisen seuraavaksi päiväksi. 

*** 

 Ripsiväri on onneksi vetäytynyt hiukan eikä sotke enää kovin pahasti, kun aamupäivällä levitän sitä ripsiini. Ulkona on pilvistä ja märkää, mutta ei enää sada. Pukeudun parhaimpiini, mikä ei ole kovinkaan paljon, mutta ainakaan vaatteissa ei ole reikiä tai valkaisuainetahroja. Laitan todistukset mustaan reppuun ja pyöräilen sohjossa toiseen kaupunginosaan. 

2DiaF-yhtiön toimipiste sijaitsee kerrostalon toisessa kerroksessa. Riisun takkini ja saan vastaanoton mieheltä täytettäväkseni lomakkeen, jonka allekirjoittamalla sitoudun 50 000 euron sakon uhalla vaikenemaan täällä kuulemistani asioista. Allekirjoitan paperin sen enempää pohtimatta ja ojennan sen takaisin vastaanottoon.  Harmaatukkainen nainen pyytää minut toimistoonsa. Esittäydyn, en istu ennen kuin pyydetään, olen valmis esittelemään todistukseni ja selittämään jälleen kerran mitä graduni oikeastaan käsitteli.  

Nainen menee työpöytänsä taakse ja kehottaa minua istumaan vastapäiseen tuoliin.  Hän katsoo minua silmiin ja kysyy tiedänkö, mitä 2DiaF Oy tekee. Tajuan, etten ole googlannut firmaa ennen tuloani. Lyhyen hetken koetan keksiä vastausta huoneesta, mutta tunnustan lopulta, etten tiedä. ”Hyvä”, nainen vastaa. ”Ei pitäisikään.”

”2DiaF Oy on eräänlainen hoitolaitoksen ja jätteenkäsittelylaitoksen risteytys. Huolehdimme muun muassa lääkeyhtiöiden tuottamasta jätteestä, jota ei ympäristö- ja terveyssyistä voida hävittää normaalisti. Säilömme jätteet tarpeelliseksi ajaksi ja hävitämme ne kun se on mahdollista. Nyt etsimme avustajia työskentelemään varastotiloihin. Avustaja vastaa osaltaan ketjun toiminnasta, saapumiserän kulkemisesta laitoksen läpi sekä lopullisesta hävityksestä. Työtehtäviin kuuluvat vastaanotto, kulunseuranta, hävitys, siivous, raportointi sekä muut jätehuollon kannalta olennaiset toimenpiteet. Työtä tehdään kolmessa vuorossa, joka päivä. Ilta- ja yövuoroista maksetaan lisät, samoin lauantaista, sunnuntaista ja pyhäpäivistä. Myös ylitöistä maksetaan. Emme kuulu minkään valtakunnallisen työehtosopimuksen piiriin, mutta saat tätä työtä koskevat ehdot luettavaksesi ennen kuin allekirjoitat sopimuksen.” 

Olen toistaiseksi nyökytellyt sen merkiksi, että ymmärrän. Siitä huolimatta minulla ei ole aavistustakaan, mistä työssä on kysymys. Mietin kotona odottavia laskuja ja opintolainaa. Kysyn koska voin aloittaa. 

”Seuraava perehdytysjakso alkaa kahden viikon kuluttua sunnuntai-iltana klo 22 ja kestää aamukuuteen. Teet yövuoroa perjantaihin saakka. Maanantaina alkaa perehdytys iltavuoroon ja se kestää perjantaihin. Kolmannella viikolla teet aamuvuoroa maanantaista perjantaihin. Sitten koeaika on ohi ja päätät jäätkö. Mikäli päätät jäädä, sinut lisätään työvuorolistoihin ja alat noudattaa niitä. Perehdytysajalta saat harjoittelupalkkaa, mikä on 60 prosenttia normaalipalkasta. Palkka maksetaan 15. ja 30 päivä edellisen kahden viikon työtuntien mukaan.” 

Nainen hakee hyllystä kansion ja ojentaa sen minulle pöydän yli.  ”Siinä on työehdot ja muu tarvittava tieto sekä esimerkki työsopimuksesta. Allekirjoitat sopimuksen kun tulet ensimmäiseen vuoroosi. Kansion sisällöstä ei ole lupa ottaa kopioita eikä sitä saa näyttää ulkopuolisille. Kadottamisesta tai näiden sääntöjen rikkomisesta seuraa sakkorangaistus.”  

Nainen kaivaa laatikosta lomakkeen.  

”Kuittaat tähän ottaneesi kansion vastaan ja hyväksyneesi siihen liittyvät ehdot.” 

Allekirjoitan paperin lievästi ahdistuneena. 

”Lopuksi varaisin sinulle ajan lääkärintarkastukseen ensi viikolle. ” 

Saan vastaanottoajan sekä ajo-ohjeet. Tietoa työn varsinaisesta sijaintipaikasta en saa. ”Lähetän tiedon sinulle lääkärintarkastuksen jälkeen”, nainen vastaa. 

Tungen kansion reppuuni ja kiitän.  

”Ennen lääkärintarkastusta pitäisi olla syömättä 10 tuntia ja joudut antamaan tarkastuksessa virtsanäytteen. Lisäksi mukaan olisi hyvä ottaa rokotuskortti. Odotahan.” Nainen kurottaa pöydältä kameran ja pyytää luvan kuvata minut mahdollista henkilökorttia varten. Minun pitää seistä totisena valkoista seinää vasten.

”Onko vielä jotain kysyttävää?” Pudistan päätäni ja lähden.  

*** 

 Kotona on kylmää ja kosteaa. Laitan sähköpatterin hetkeksi päälle ja tiskaan kylpyhuoneessa lojuvat tiskit. Mies on töissä neljään ja menee sen jälkeen yliopistolle vääntämään gradua. Olen yksin ainakin kymmeneen illalla. Vaihdan päälleni kotivaatteet ja voitelen kaksi hapankorppua. Kaivan repusta perehdytyskansion ja istun sängylle lukemaan. 

Kansion ensimmäisellä sivulla ovat samat ehdot, jotka olen hyväksynyt ottaessani kansion vastaan. Seuraavaksi silmäilen läpi yhtiön historian. Se on perustettu 1970-luvulla Saksassa ja nykyisin sillä on toimipisteitä ympäri Eurooppaa. Pääkonttori sijaitsee Yhdysvalloissa. Yhtiö toimii lääketehtaiden yhteydessä eräänlaisena avustavana elimenä. Rahoituksensa se saa lääketehtailta. Työehtosopimuksen käyn läpi tarkemmin. Palkka on hyvä ja lisien kanssa keskimääräinen kuukausiansio riittää vuokraan, laskuihin ja opintolainanlyhennykseen. Miehen palkka mukaan laskettuna voimme pitää kylpyhuoneessa lattialämmitystä ja syödä lämpimän ruuan kolmasti viikossa. Summa voisi riittää myös pesukoneen osamaksueriin, mutta en uskalla ajatella niin pitkälle. Työtä tehdään kolmessa vuorossa. Keskimäärin töitä on 40 tuntia viikossa. Yhtiöllä on oma työterveyshuolto sekä vakuutus. Työvaatteet saan työpaikalta. Työnkuvaus on pitkä ja seikkaperäinen. En saa siitä irti enempää kuin harmaapäisen naisen selvityksestä. Osaan kuitenkin siivota ja kirjoittaa, olen terve ja kohtuullisessa fyysisessä kunnossa. Lisäksi olen lähes varaton.  Minä pystyn tähän, ajattelen ja työnnän kansion takaisin reppuun. Merkitsen kalenteriin lääkäriajan sekä ensimmäiset työvuorot. Sammutan patterin ja laitan lisää vaatteita päälle. Torkun, kunnes ovi käy. Mies on sairas ja tulee töistä suoraan kotiin. Otan tyhjät pullot ja lähden käymään kaupassa ja apteekissa. 

*** 

 Istun lääkärin vastaanotolla ja vastailen yksitavuisesti kysymyksiin. Ei allergioita, ei kroonisia sairauksia, ei säännöllistä lääkitystä, en ole raskaana. Käyn pissaamassa valkoiseen muovikuppiin ja hoitaja ottaa minusta neljä näyteputkea verta. Minut mitataan ja punnitaan ja teen muutaman jumppaliikkeen. Lääkäri tarkastaa rokotuskorttini ja pistää minua neljä kertaa.  

Viikon kuluttua lääkärintarkastuksesta ovikello soi. Oven takana on lähetti, jolla on minulle kirje. Joudun todistamaan henkilöllisyyteni ja kuittaamaan kirjeen. Kuoressa on ohjeet ensimmäistä yötyövuoroani varten. 

*** 

 Yritän nukkua päivällä, mutta uni on haurasta ja levotonta. Yhdeksältä teen eteisessä lähtöä. Minulla on repussa termospullollinen kahvia ja kaksi voileipää. Mies suukottaa minua otsaan ja toivottaa onnea. Olen valehdellut saaneeni töitä konttorisiivoojana. 

Kadut ovat viimeisen viikon aikana kuivuneet, mutta talvi ei hellitä vielä pitkään aikaan. Tunnen pakkasen kiristyvän yöksi kun poljen kaupungin laitamille, jossa kohoaa suuri teollisuushalli. Aluetta ei ole valaistu, mutta hallin toisessa päädyssä palaa vaatimaton, keltainen valo. Valokeilassa seisoo joku. Poljen hahmon luo ja esittelen itseni. Nelikymppinen mies neuvoo, mihin voin jättää pyöräni ja johdattaa minut sitten sisälle halliin. 

Saan pinkan silitettyjä vaatteita, avaimen pukukaappiin ja kuvallisen henkilökortin. Samalla saan työsopimuksen allekirjoitettavaksi. Mies näyttää minulle naisten pukuhuoneen ja käyn vaihtamassa vaatteet. Housut ovat siniharmaat ja liian pitkät. Vaatenipussa on lyhyt- ja pitkähihainen paita sekä liivi. Valitsen pitkähihaisen ja kiinnitän nimikyltin liivin rintamukseen. Katson itseäni hetken peilistä. Olen kalpea ja väsynyt. Otan eväät mukaan ja menen takaisin käytävään. 

Mies näyttää minulle tien henkilökunnan tiloihin. Muutama pyöreä pöytä, sohva, vanhoja, pehmenneitä lehtiä ja kahvinkeitin odottavat ihmisiä tauolle. Laitan leivät jääkaappiin ja seuraan miestä työtiloihin. Termospullo jää tiskipöydälle nököttämään. 

Työtilat sijaitsevat kerrosta alempana, maan alla. Portaiden yläpäässä seisoo vartija, joka tarkistaa henkilökortit. Laskeudumme kiviportaat alas ja lämpötila laskee heti muutaman asteen.  Portaiden alapäässä on betonikäytävä, jonka varrella on ovia. Katon loisteputket valaisevat harmaita seiniä. Jostain kuuluu ääntä. Mies pysähtyy ensimmäisen oven kohdalla. Oveen on maalattu musta ykkönen. ”Kutsumme tätä Toukkalaksi”, mies sanoo ja avaa oven.   

Oven takaa paljastuu kirkkaasti valaistu sali. Salissa on riveissä muovisia, teräsjaloille aseteltuja kaukaloita, jotka on vuorattu valkoisella paperilla. Kurkistan ensimmäiseen kaukaloon ja hengitän vahingossa kovaäänisesti ja äkkinäisesti sisään. Kaukalossa makaa jokin elävä. Siltä puuttuu raajat ja pää on suoraan kiinni torsossa. Kasvojen tilalla on pelkästään pieni reikä. Otus hengittää. Minun silmieni takana kohisee ja tartun huomaamattomasti lähellä olevan teräspöydän reunaan. Miesääni jossain lähelläni alkaa puhua. 

”Kun lääketehtaat testaavat lääkeaineiden vaikutuksia sikiöihin, ne käyttävät koeputkissa hedelmöitettyjä alkioita, jotka istutetaan keinokohtuihin. Suurin osa kuolee jo sikiöaikana, mutta osa jää henkiin ja syntyy. Yli kolme kuukautta vanhaa sikiötä ei saa lain mukaan abortoida vaan se on mahdollisuuksien mukaan synnytettävä ja pidettävä hengissä. Toki tilanteen vaatimaa harkintaa käytetään ja useissa tapauksissa hoito lopetetaan tai sitä ei edes aloiteta.” Mies pitää tauon. 

”Kun tulet vuorollasi töihin, aloitat aina täältä Toukkalasta.” Mies kävelee sisäänkäynnin vieressä olevalle tietokoneelle ja häätää näytönsäästäjän pois. Näyttöön ilmestyy valkoinen laatikko. 

”Syötät tähän henkilökortissasi olevan numeron, jolloin kone tulostaa sinulle listan tehtävistä töistä. Perehdytysjakson aikana et saa omaa listaa vaan toimit aina jonkun kokeneemman kanssa.” Mies syöttää numeronsa ulkomuistista koneeseen ja tulostin surahtaa käyntiin. Mies ottaa liuskat ja lähtee kävelemään salin toiseen päähän. Kävelen miehen perässä ja vältän katsomasta muovikaukaloihin. 

”Listaan on merkitty aluksi mitkä kaukalot ovat vuoron loppuun saakka sinun vastuullasi.” Mies vilauttaa minulle listaansa, siinä on rivi numeroita. Hän pysähtyy yhden kaukalon kohdalle ja viittoo minut lähemmäs. Kaukalossa makaa vaaleanpunainen olio. Siltä puuttuvat jalkaterät, kämmenet ja nenä. Nenän paikalla on suuri, ammottava aukko, joka yhdessä suun kanssa muodostaa kudoksenpunaisen kolmion. Mies ottaa seinältä letkun, jonka toinen pää kohoaa kattoon ja katoaa sinne muiden letkujen joukkoon. Hän työntää letkun toisen pään olennon suuhun ja merkitsee kellonajan ylös kaukalon päässä roikkuvaan kansioon.  Sitten hän siirtyy seuraavan kaukalon kohdalle.  

Tämä, melkein ihmisen näköinen olio makaa liikkumatta, merkillisessä asennossa. Se tuo mieleen ravun. Rapuolio hengittää ja katselee, mutta siinä kaikki. ”Siltä puuttuvat nivelet”, mies selittää. Hän ottaa jälleen seinälle kerityn letkun, avaa kerän ja työntää letkun olennon suuhun. Sitten hän merkitsee kellonajan ylös. Hän toistaa tämän toimenpiteen monta kertaa. Yhden kaukalon kohdalla hän pysähtyy. 

”Vai niin”, mies huokaisee ja ottaa potilaskansion käteensä. Hän selaa esiin viimeisen sivun, kirjoittaa ylös kellonajan ja irrottaa sivulta varovasti tarran, jossa on pitkä numerosarja. Hän liimaa tarran kulmastaan kaukalon reunalle odottamaan. Jouluna paketoidessani lahjoja leikkaan tepinpalasia samalla lailla pöydänreunalle valmiiksi. Mies käärii kaukalossa maanneen olennon niihin papereihin, joiden päällä se on lyhyen elämänsä maannut. Kaikki käy hypnoottisen nopeasti ja kauniisti, kuin lihakauppiaalta. Kun käärö on valmis, mies ottaa kaukalon reunalta tarran ja liimaa sen paketin päälle. Sitten hän ottaa kaukalon alla olevalta tasolta desinfiointiaineen ja liinan ja pyyhkii kaukalon. Lopuksi hän asettelee uudet aluspaperit paikoilleen. Pesä jää odottamaan seuraavaa asukasta. Mies vie käärön ja potilaskansion tietokonepöydälle ja palaa takaisin alkuun. ”Suurin osa ei selviä ensimmäisestä yöstä, osa selviää muutamia päiviä ja jotkut pidempään. Näiden kahden ennuste on hyvä.” Mies osoittaa olentoa, jolta puuttuu nenä sekä toista, jolta puuttuvat nivelet. ”On hyvä, että osa selviää. Silloin voimme tarkkailla sikiöaikaisen lääkkeidenkäytön vaikutuksia lapsen kognitiiviseen kehitykseen. Oletko kunnossa?” En ole juuri liikkunut. Yritän ymmärtää tämän kaiken ja samalla pysyä tajuissani. ”Kun olin täällä ensimmäistä kertaa, oksensin jo ovella paperikoriin” mies jatkaa. ”Siihen verrattuna pärjäät loistavasti.”  Mies irrottaa asettamansa letkut ja merkitsee taas kellonajat ylös. Hän tarkastaa olennolle laitetut vaipat ja vaihtaa muutaman. ”Vuoron alussa tulet tänne ja ruokit nämä. Vuoron kuluessa käyt muutaman kerran katsomassa onko joukkosi harventunut. Viimeisen tarkistuksen teet puoli tuntia ennen vuorosi päättymistä. Vaipat vaihdat vuoron alussa ja puolivälissä.” Suuntaamme kohti ovea. Matkalla vilkaisen tahtomattani kasvotonta torsoa, joka hengittää nykien surkean reikänsä kautta. Mies huomaa katseeni. ”Kaikkia ei kannata hoitaa. Minimivaatimuksena meillä on sisään- ja ulosmenoaukko. Jos toinen puuttuu, voimme vain odottaa.” Mies nappaa tietokonepöydältä kainaloonsa paperiin käärityn mytyn ja potilaskansion. Siirrymme takaisin käytävään. 

”Viedään tämä seuraavaksi”, mies viittaa kainalossaan olevaan pakettiin. Kävelemme käytävän päässä olevalle ovelle. Oven takana on pieni huone, jossa on tietokone, teräspöytä, hylly ja seinässä luukku. Tietokoneella istuu nainen. 

”Hei El, onko pahasti kesken?”, mies huikkaa. Nainen nyökkää totisena. 

”Hetki menee, deletoin viisi”, nainen vastaa. 

”Ooh, tulee rauhallinen loppuyö”, mies hymähtää. 

”Tässä on uusi tyttö, Si”, mies esittelee minut naiselle. Olen aikeissa kätellä, mutta nainen vain nyökkää minuun päin eikä keskeytä töitään. Näppäimistön naputus kaikuu hiljaisessa huoneessa. Lopulta nainen sanoo: ”Valmista tuli, sinun vuorosi Tu.” Sitten nainen poistuu ja mies istuutuu koneen ääreen.

”Täällä kukaan ei halua tulla kutsutuksi koko nimellään. Käytämme lyhenteitä, se on yksi keino selviytyä täällä.” Mies kääntyy kohti näyttöä.  

”No niin, kun kuolo korjaa jonkin noista onnettomista ihmisenpuolikkaista, se kirjataan tähän koneelle.” Mies näyttää prosessin vaihe vaiheelta. Kun tulostimesta on saatu ulos raportti, mies tarkastaa sen, ottaa hyllystä muovitaskun ja laittaa raportin ja potilaskansion muutamat paperit taskun sisälle. Kokonaisuuden hän laittaa hyllyllä olevaan lokeroon. Tyhjä kansio päätyy alahyllyn suureen laatikkoon. Lopuksi mies ottaa teräspöydälle jättämänsä paketin ja pudottaa sen seinässä olevasta teräsluukusta pimeyteen. 

”Noin, sitten mennään käymään altailla” mies toteaa reippaasti ja lähtee ovesta takaisin käytävään.

Seuraavasta ovesta astumme sisään suureen halliin. Hallin lattiaa rytmittävät kolme allasta, jotka putoavat lattiatasosta monta metriä alaspäin. Yhdessäkään ei ole vettä.  

”Täällä ovat ne, jotka ovat selvinneet Toukkalasta” mies selittää samalla kun kävelemme ensimmäisen altaan kohdalle. Altaan reunalle seisoskelee muutama työntekijä. Huomaan, ettei altaaseen vie tikkaita. Altaan pohjalla mönkii viisi olentoa. Jokaisella on altaassa likainen patja eikä kenelläkään ole muita vaatteita kuin vaippa. Pohjalla pyörii muutama pallo, sekä joukko kuluneita palikoita. Nurkassa on tyhjä likainen pesuvati sekä ylösalaisin roikkuva juomapullo, kuin jyrsijöillä. Otusten ikää on vaikea päätellä, mutta veikkaan iäksi alle kymmenen. Se osuu oikeaan. 

”Tässä ensimmäisessä altaassa asuvat lapset. Niitä tarkkaillaan jatkuvasti sillä ne ovat usein turhautuneita ja aggressiivisia. Niiden käydessä toistensa kimppuun ruiskutamme niiden päälle jääkylmää vettä, se yleensä laukaisee tilanteen. Aina se ei kuitenkaan toimi ja väkeä kuolee. Vain alle prosentti Toukkalan asukkaista selviää altaille asti.” 

Seuraavan altaan pohjalla asukkaita on kolme. ”Teinit”, mies selventää. 

Virikkeet ovat samat kuin lapsilla, muutamia palikoita ja palloja. Kaikilla on likaiset vaipat ja nurkassa nököttää likainen vati. Yksi olennoista imee vettä juomapullosta, kaksi muuta makaavat liikkumattomina ohuilla patjoilla. Jatkamme eteenpäin. 

Viimeisen altaan reunalla seisoo kolme työntekijää, myös aiemmin tapaamani nainen. 

”50-36-2 ei vieläkään syö”, sanoo miespuolinen, pitkätukkainen työntekijä. Kurkistan altaaseen. 

”50-36-2 on meidän pitkäikäisin asukkaamme”, mies selittää ja jatkaa: ”50-36-2 täyttää tänä vuonna 28 ja nyt se on lakannut syömästä. Olemme harkinneet sen laittamista letkuruokintaan, mutta se on liian väkivaltainen jotta sitä voisi lähestyä. Lain mukaan se on täysi-ikäinen, mutta selvitämme parhaillaan onko se lain mukaan kykenevä huolehtimaan itsestään vai voidaanko se asettaa holhouksen alle ja siten pakkoruokintaan.” 

Altaassa puolittain istuu, puolittain makaa nainen. Se on laiha ja sen vähäinen tukka roikkuu likaisena kasvojen sivuilla. Sillä on vain yksi silmä, joka näyttää sijaitsevan poskella, nenä on pelkkä rosoreunainen aukko ja suusta puuttuvat huulet ja hampaat. Sen jalat ovat epämuodostuneet ja käsien sormet ovat peukaloita lukuun ottamatta kasvaneet yhteen kuin sillä olisi iholapaset. 

”Kukaan näistä ei ole koskaan aiemmin täyttänyt 18 vuotta ja siksi tilanne on nyt ainutlaatuinen. Virallisestihan kukaan näistä ei ole milloinkaan syntynyt eikä näillä lähtökohtaisesti ole ihmisen oikeuksiakaan, mutta kuten sanoin, tilanne on mutkikas.” sanoo pitkätukkainen mies. ”Minä olen muuten Ak.” Mies lausuu sen ’aakoo’, ja hymyilee apeasti. 

”Voimme varmaan yhtä hyvin mennä kahville kuin seistä tässä, joudumme kuitenkin odottamaan lakipuolen tulkintaa aamuun”, huokaa El. 

Koko joukko lähtee ylös kahvihuoneeseen. Alas jäävät vain lastenallasta vartioivat tyypit. 

Kuljen loppuyön Tun perässä. Hän sanoo, ettei minun ensimmäisinä öinä tarvitse tehdä mitään, riittää että seuraan. Hän näyttää minulle huoneen, josta löydän aina viimeisen vuoroni jälkeiset tapahtumat. Sinne kirjautuvat kaikki sairaslomat, tiedotteet, uutiset, muutokset ja uudet toimintaohjeet. Mitään alakerran asioita ei milloinkaan viedä yläkertaan, Tu painottaa. Jälleen yksi tapa selviytyä täällä päivästä toiseen. Kahvihuoneeseen pääsee aina pakoon. 

Kun puoli kuudelta nousen Tun perässä takaisin maanpinnalle, olen kuolemanväsynyt. Eroan Tusta pukuhuoneiden luona. 

”Jos tulet vielä huomenna paikalle, olet selvinnyt pidemmälle kuin moni muu”, sanoo Tu ennen kuin sulkee oven perässään. ”Toivottavasti näemme illalla, odotan sinua ulko-ovella.” 

*** 

Ulkona on vielä pimeää eikä pakkanen ole laskenut. Pyöräilen horroksessa kotiin. Varttia yli seitsemän aamulla pujahdan miehen viereen peiton alle. Mies kietoo kätensä ympärilleni vartiksi, sitten hänen kellonsa soi ja hän lähtee töihin. 

Nukun siihen saakka, että mies tulee takaisin. Pakenen suihkuun kun hän haluaa kuulla työyöstäni. En voi kertoa mitään, vaikka haluaisin. Minun mieheni on idealisti, joka äänestää aina vasemmistoa. Minun mieheni asettaa aina eettisyyden kaiken edelle ja niin pitäisi minunkin tehdä. Elämä on arvo, jota pitää puolustaa, mutta millä hinnalla. Tuijotan kylpyhuoneen nurkkaa ja mietin mahtuisiko siihen pesukone. 

*** 

 Illalla kuljen taas Tun perässä portaat alas helvettiin. Tu vaikutti selvästi ilahtuneelta kun saavuin töihin. Menemme peräkkäin Toukkalaan. Tu selittää, että uusia olentoja tulee viikoittain, mutta paketteja pudotellaan jätekuiluun päivittäin. Vaikka muovikaukaloita on Toukkalassa paljon, eivät kaikki ole koskaan käytössä. Viime yönä näkemäni otus, jonka kasvot koostuivat pelkästä reiästä, on poissa. Kuusi työntekijää touhuaa ääneti kaukaloiden äärellä. Kuuluu olentojen hiljainen ääni, hengitystä ja vaimeaa ulinaa. El pakkaa yhden paperiin ja liimaa tarran päälle. Tarjoudun pyyhkimään kaukalon, jotta saan jotain tehtävää ajattelun sijaan. 

Täällä jokaisen pitäisi osata nähdä oman elämänsä arvokkuus, mutta minusta näyttää käyvän päinvastoin. Kaikki tekevät työnsä ääneti ja totisina, vajailla nimillä, ajatellen pakoa kahvihuoneeseen. Järkytyksille turtuu, huomaan etten enää reagoi näkemääni niin voimakkaasti kuin vuorokausi sitten. Minua ei enää huimaa ja mietin voisimmeko pesukoneen lisäksi ostaa oikean hellan. 

50-36-2 ei vieläkään syö, mutta nyt lakiosasto on tulkinnut, että 50-36-2:n voidaan katsoa olevan holhouksen alainen. Päivävuoro on tehnyt päätöksen letkuruokinnasta ja altaaseen on viety vanha ja ruosteinen sairaalasänky, johon yksisilmäinen 50-36-2 on sidottu. Letku kulkee sen suusta mahaan ja se makaa liikkumatta, silmä auki ja tuijottaa takaisin minuun kun pysähdyn sen altaan kohdalla. 

Kysyn Tulta, miksei kenelläkään ole vaatteita tai peittoa. Eikö olentoja palele kylmässä betonikellarissa. Tu kohauttaa olkapäitään. 

”Kai ne ovat liian kehittymättömiä palellakseen.”  

Toukkalassa kosketan yhtä olentoa, sen iho on kylmä. 

Vähitellen alan tehdä töitä Tun näyttämän mallin mukaan. Kun koeaikani loppuu, en enää mieti palelemista tai elämän arvoa vaan käyn ostamassa meille osamaksulla pesukoneen ja itselleni kevätkengät.

Olen ensimmäistä iltavuoroani yksin. On kulunut kolme viikkoa, kaksi viikkoa siitä kun kuukautisteni olisi pitänyt alkaa. Työnnän mitään ajattelematta ruokaletkut paikoilleen ja lasken päiviä. Juuri kun kaikki alkoi olla järjestyksessä, ajattelen. Tämä on painajainen.

Työvuoron jälkeen käyn ostamassa raskaustestin päivystävästä apteekista. Teen testin huoltoasemalla. Se on positiivinen. ”Ei jumalauta ole totta”, sanon kovaan ääneen tyhjälle vessalle. Kotona mies on laittanut ruuan valmiiksi. Kerron uutisen hänelle. Mies halaa minua ja alkaa itkeä. Katson hänen olkansa yli asunnossa olevia teräviä esineitä. Miten minä saan tämän itsestäni ulos? Rakastelemme ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon. Mies on hellä ja sanoo rakastavansa minua. Minä ajattelen Toukkalaa. 

Työvuorot ovat rauhallisia eikä kenelläkään ole kiire. Kaikki tekevät työnsä totisina, sanaakaan sanomatta. Jokainen tietää, miltä toisesta tuntuu. Minä käärin Toukkalassa ensimmäisen pakettini ja lastenaltaassa tapellaan. Tappelun jälkeen yksi työntekijä hakee hallin seinustalta tikapuut ja noutaa likaisen ruumiin altaan pohjalta. Kaksi muuta työntekijää pitävät sillä välin muut lapset etäällä sohimalla niitä pitkillä kepeillä. 

Vuorojen aikana minulla on aikaa ajatella. Katselen Toukkalan asukkaita vuorotellen. Niiltä puuttuu kaikki. Niillä ei ole peittoa, ei vanhempia, ei napaa. Monelta puuttuvat sukuelimet enkä tiedä ovatko ne tyttöjä vai poikia. Niillä ei ole nimiä eikä niitä kutsuta ihmisiksi. Ne ovat oma luokkansa, joka elää tämän laitoksen sisällä, kovissa muovikaukaloissa. Kukaan ei ota niitä syliinsä ennen kuin ne kuolevat. Ne eivät ole kasvaneet kenenkään vatsassa eivätkä ne ole lääketieteellisesti milloinkaan edes syntyneet. Ne ovat pelkkää häpeää, joka on suljettu maan alle kuolemaan. Alan uskoa, että en olisi niin huono äiti kuin aluksi pelkäsin. 

Tutkin tarkkaan omien toukkieni potilaskortit. Korteissa lukee mitä niille on annettu missäkin kehitysvaiheessa. Mietin, voinko tehdä työtä raskauden loppuun saakka. Jos voin, meillä on teoreettinen mahdollisuus selviytyä tästä. Jos en, rahat eivät riitä. Lopulta varaan ajan työterveyslääkärille.  

Kerron lääkärille tilanteestani ja sanon haluavani jatkaa työntekoa mahdollisimman pitkään. Lääkärin mukaan se on mahdollista, joskin joudun allekirjoittamaan paperin, jossa yhtiö vapautuu jälleen kerran kaikesta vastuusta. Varaan ajan neuvolaan ja sujahdan sisälle äitimyyttiin kuin hämähäkki imuripussiin. 

Työtoverit onnittelevat minua vaisusti. Ainostaan Tu halaa minua. Muilla ei kuulemma ole lapsia. Mietin onko se sattumaa vai johtuuko se tästä työstä. Mies uskoo edelleen, että teen töitä konttorisiivoojana ja annan hänen pysyä uskossaan. Mitä muutakaan voisin? Silloin tällöin hän on huolissaan jaksamisestani, mutta lupaan olla varovainen. Mietimme mahdollisuutta muuttaa isompaan asuntoon, mutta tuleva äitiyspäivärahani ei riitä. Saan kuitenkin opintolainan ja pesukoneen maksettua ennen kuin jään pois töistä. Järjestämme tilaa vauvan tavaroille. Asuntoon ei mahdu hoitopöytää. 

Otan kertyneet kesälomapäivät rahana, sillä mies ottaa töistä vapaata saadakseen gradunsa valmiiksi ennen lapsen tuloa. Töissä on edelleen rauhallista ja tyyntä. Ajatukseni ovat muualla kun ääneti tulostan koneelta työlistan, työnnän ruokaletkuja vatsaan, siivoan, kirjaan ja poistan. Silloin tällöin muutama työntekijä laskeutuu altaisiin ja vaihtaa likaantuneet vaipat puhtaisiin, mutta sitä tapahtuu harvoin. Itse asiassa sitä ei ole edes kirjattu työtehtäviin, vaipanvaihto tehdään ylimääräisenä työnä, armeliaisuudesta. Kerran vuorossa jonkun on haettava seinustalta tikkaat ja laskeuduttava 50-36-2:n altaaseen vaihtamaan liuospussi, josta ruoka valuu nesteenä suoraan olennon mahaan. Altaisiin ei saa mennä yksin, vaan aina on vähintään kahden muun työntekijän oltava reunoilla kaiken varalta.  

Olen vaihtanut pussin monta kertaa. Työ on tehtävä nopeasti, sillä haju altaan pohjalla on kuvottava. Olentoja ei pestä, niiden hyväksi tehdään vain se, mitä elossa pysyminen välttämättä vaatii. Toisin sanoen ne ruokitaan. Eräänä yönä laskeudun altaan pohjalle vaihtamaan pussia. Olemme riidelleet miehen kanssa ennen töihin lähtöä ja riita kiukuttaa minua edelleen. Vahingossa katseeni osuu 50-36-2:n katseeseen. Tuijotan tuota muotopuolta suoraan sen harmaaseen, rähmäiseen silmään. Se tarttuu räpylämäisellä kädellään minua kädestä, jonka olen epähuomiossa laskenut sängyn reunalle sen ulottuviin. 

Olen muutaman sekunnin ajan sidottu hirviöön, joka on elänyt näiden seinien sisällä 28 vuotta. Yhtä pitkään kuin minä olen elänyt omaa elämääni. Se ei osaa puhua ja siltä puuttuvat äänihuulet, mutta se tuijottaa minua epätoivo silmässä sykkien. Sen silmä vuotaa ja se puristaa kättäni liian kovaa. Sen huulet liikkuvat, mutta mitään ei kuulu. Kellertävä letku, joka katoaa 50-36-2:n sieraimeen värisee hiukan.  

”Onko kaikki kunnossa?” huutaa Ak ylhäältä. 

Riuhtaisen itseni irti katseesta ja vaihdan liuospussin vapisten. Kiipeän takaisin ylös ja sanon meneväni kahville.

  

Kahvihuoneessa on kiellettyä puhua alakerran asioista, mutta ajatuksilleni en voi mitään. Mietin alhaalla makaavaa naista, minun ikäistäni, jolla ei ole itseensä pienintäkään määräysvaltaa. Se on elänyt maan alla aina, viimeiset 27 vuotta betonialtaassa. Sillä ei milloinkaan ole ollut vaatteita päällään eikä kukaan ole koskaan uskonut sen voivan ymmärtää mitään. Kukaan ei itse asiassa usko, että se voisi tuntea edes yksinkertaisia fyysisiä tuntemuksia.  28 vuotta on kuitenkin pitkä aika. Siinä ajassa voi hitainkin ajatustoiminta tuottaa käsityksen ympäröivästä maailmasta sekä yhden alkeellisen selviytymiskeinon. 50-36-2 oli keksinyt sen. Se oli lakannut syömästä, jotta se pääsisi pois ja nyt sitä ruokittiin väkisin. 

Menen takaisin alas ja katselen kattoa, jossa risteilevät ruskeanharmaat ilmastointiputket. Ne putket ovat täällä elävien olentojen taivas. Niitä 50-36-2  tuijotti silloin, kun isä vei minut pienenä katsomaan auringonpimennystä ja niitä samoja likaisia putkia se katseli kun me viikko sitten tuijotimme miehen kanssa rannalla aurinkoa koko yön ja keksimme etunimiä. 

Kuljen äänettömänä ja ajatuksissani Toukkalaan, käärin yhden olennon pakettiin ja käyn kirjaamassa poistuman koneelle. Mietin, montako tällaista maanpäällistä helvettiä maailmaan mahtuu. Pimeitä paikkoja, joista kukaan ei tiedä mitään. Tu tuo kirjaamoon mukanaan uuden tytön. Tyttö näyttää itkeneeltä, tuskin tulee toista kertaa. 

Kotona makaan hiljaa sängyllä. Kuuntelen kylpyhuoneessa hurisevaa pesukonetta. Pieneen keittokomeroon on asennettu liesi. Vauvalle tarkoitettuja tavaroita on ympäri asuntoa ja opintolaina on lähes maksettu. Olen saavuttanut aikuisuuden. Minulla on ansiotyö, mies ja mahdollisuus ostaa ruokakaupasta marinoituja oliiveja. Vuoden loppuun mennessä minulla on tilastojen määrittelemä perhe. Mietin, miksen ole tämän onnellisempi. 

Suljen silmät ja näen 50-36-2:n makaamassa betonialtaansa pohjalla, sänkyyn sidottuna, tuijottamassa rumaa ruskeaa kattoa. Näen maailman sen silmin, hengittäminen on vaikeaa enkä voi liikkua. Koetan huutaa, mutta ääntä ei tule. Mies ravistelee minut hereille. Saan taas henkeä ja alan itkeä. Mies lohduttaa ja minä tuijotan kelloa. Pian pitää taas mennä töihin. 

Syksyn kynnyksellä tulen kipeäksi. Kurkkuun sattuu, mutta menen töihin kuin urheinkin sotilas. Nenä ei vuoda, mutta tunnen miten räkä kertyy pään sisälle paineeksi. Työvuoron lopulla alan aivastella. Tu käskee minun lähteä kotiin, mutta haluan tehdä vuoroni loppuun. Vaihdan liuospussia 50-36-2:lle. Kun pääsen kotiin, olen kuumeessa.

Makaan sängyssä kolme päivää. Katson viime kuun palkasta ostetusta televisiosta kaikki iltapäiväsarjat, tositeeveen toisensa perään. Tuntuu, että taannun henkisesti kahdeksan vuotta. Yliopistotieto valuu päästäni nenäliinoihin ja sen tilalle tulee uusia oppeja sisustamisesta, ruuanlaitosta ja hämäristä ihmissuhteista, joista en saa tolkkua. Sairasloma loppuu ennen kuin tauti antaa periksi ja palaan voipuneena töihin.  

Työporukka istuu kahvihuoneessa odottamassa vuoron alkua. On äänetöntä ja kesä on takanapäin. Yövuoro alkaa pimeässä. Kaikilla on päässään hassu paperimyssy ja jokaisen edessä kahvipöydällä on hengityssuojain ja suojalasit. Tu näyttää minulle kahvihuoneen hyllyn, josta haen omani. Noustessaan pöydästä, kaikki napsauttavat kumihanskat käteensä. Odotan, että pääsemme alas ennen kuin kysyn mistä on kysymys. 

Tu kävelee Toukkalaan ja selittää tilanteen samalla, kun työnnämme letkuja onnettomiin vatsoihin. 50-36-2 on sairas. Sillä on hengitysvaikeuksia ja kuumetta. 

”Kukaan ei vielä tiedä mikä sitä vaivaa”, Tu sanoo. ”Ja niin pitkään kuin tilanne on epäselvä, kaikki suojautuvat niin kuin yläkerta määrää.” 

Tu ottaa kaksi pakettia mukaansa ja lähtee ovesta kohti kirjaamoa. Minä teen työni valmiiksi ja menen 50-36-2:n luo. Ihmiset seisovat rivissä sen altaan reunoilla ja tuijottavat alas. Kurkistan varovasti betonialtaaseen. 50-36-2 on oksentanut patjalle keltaista limaa. Se hengittää raskaasti ja sen yksinäinen silmä katsoo tyhjyyteen. Sitten se alkaa yskiä ja yökkiä. Peruutan pois reunalta ja aivastan.  

Ihmettelen ääneen Tulle, miksi 50-36-2:n sairastumisesta on tehty niin suuri numero. Työntekijöiden mukana on väistämättä kulkeutunut ennenkin sairauksia tähän maanalaiseen maailmaan. Tu meinaa sanoa jotain, mutta tyytyy kohauttamaan olkiaan. 

Seuraavana iltana ennen toista yövuoroa, käyn kävelyllä. Kuljen joen vartta pitkin kauas satamaan asti. Kesä on lopussa ja terassituolit on pinottu seinien viereen odottamaan varastoimista ja uutta kesää. Jäätelökioskin lasissa on käsin kirjoitettu lappu, jossa lukee ”Suljettu”. Maa on märkä ja ensimmäiset lehdet liimaantuvat kiinni asvalttiin. Tuuli menee villapaidan selkämyksestä läpi. Kävelen rauhallisesti, mutta silti rintaa alkaa painaa ja pysähdyn yskimään. Suuhun nousee limaa ja syljen sen nenäliinaan. Heitän verisen paperimytyn seuraavaan roskikseen. 

Yöllä Tu tulee luokseni ja kysyy miten voin. Olen kalpea ja vetämätön. Tekisi mieli pysähtyä ja sulkea silmät kaikelta. Vauva liikkuu ja herättää minut puoliunesta. Tuntuu, että kuume nousee uudelleen. En jaksa nostaa käsiäni niin paljon, että saisin vaihdettua työvaatteet omiini. Tu tuo minut autolla kotiin. 

Mies avaa oven kun Tu soittaa kelloa. Tu taluttaa minut sängylle ja mies soittaa sairaalaan. Muistikuvani pätkivät. Mies auttaa minut taksin takapenkille. Makaan lääkärin vastaanotolla laverilla. Näen kirkkaita valoja ja herään seuraavana iltapäivänä. Kuume on laskenut ja mies pyytää minua juomaan mehua. Minulla on viikko sairaslomaa edessä. Ulkona paistaa syysaurinko. 

Seuraavana aamupäivänä Tu tulee käymään. Hän on hermostunut ja haluaa puhua jostain. Lähetän epäluuloisen miehen kauppaan. Sitten Tu alkaa puhua. Lauseet tulevat nopeasti ja väärässä järjestyksessä. Tarinaan jää aukkoja ja koitan väsymykseltäni pysyä perässä. Tu oli eilen, tuotuaan minut kotiin tajunnut jättäneensä lompakkonsa töihin. Hän lähti hakemaan sitä, mutta huomasi perillä, ettei ovi avautunut Tun koodilla. Hän koetti soittaa ovessa olevaan vartiointiliikkeen numeroon, mutta numero ei ollut käytössä. Lompakko jäi saamatta ja uudet kalsarit ostamatta. 

Illalla Tu palasi työpaikalle. Hän näppäili koodinsa ulko-oveen ja tällä kertaa se naksahti auki. Sisällä käytävillä pyöri hämmentynyttä joukkoa. Työvaatteet olivat poissa, samoin henkilökortit. Jäljellä oli vain kaappeihin jätetty henkilökohtainen tavara, muun muassa Tun lompakko. Alakertaan menevällä ovella ei ollut vartijaa. Sähkölukot oli revitty irti ja ovet retkottivat raollaan. Alhaalla kasvanut vähäinen elämä oli kitketty pois. Toukkalassa oli riveissä tyhjiä sänkyjä, tietokoneet ja kaikki paperit oli viety pois ja jätetty jäljelle vain reikäinen ilmoitustaulu. Altaat olivat tyhjiä. Jäljellä oli ainoastaan suttuisia patjoja ja 50-36-2:n tyhjä sänky. 

Typertynyt joukkio oli soittanut monta puhelua numeroihin, jotka eivät enää olleet käytössä.  He olivat menneet kahvihuoneeseen odottamaan, kunnolliset työntekijät. Oli perheitä, asuntolainoja, sairaita lapsia ja autovelkoja. Kaikki odottivat, että jotain tapahtuisi, että joku tulisi ja kertoisi minne kaikki oli siirretty ja missä he voisivat jatkaa töitään. Hitaasti valkeni aamu. Osa söi eväänsä. Moni joi pelkkää kahvia, kunnes kiinteistöstä katkesi vesi eikä uutta pannullista enää voitu keittää.  

Aamuhämärässä kaikki lähtivät omille teilleen. Tu oli istunut pitkään autossaan ja tuijottanut suurta harmaata hallia harmaassa aamussa. Oli sataa tihuttanut hiljaa. Lopulta hän oli lähtenyt ajamaan ja tullut meille. Koko matkan hän oli koettanut soittaa kaikkiin mahdollisiin numeroihin vaatien selvitystä. Kaikki on kuitenkin pyyhitty pois. 

Mies kääntää avainta lukossa ja tulee sämpylöiden ja kahvimaidon kanssa sisälle asuntoon. Hän ihmettelee vakavaa tunnelmaa. Tu vastaa salamannopeasti, että kyse on koko työosaston lakkautuksesta. Meidät on kaikki irtisanottu. Mies keittää täyden pannun kahvia. Hitaasti kaikki alkaa valjeta ja Tun hämmennys ja epävarmuus tarttuvat minuun. Sitten Tu lähtee. Hän lupaa soitella. Seuraavana aamuna uutiset kertovat, että yön aikana kaupungin laidalla on palanut pitkään käyttämättömänä ollut varastohalli.  

Yskäni jatkuu ja kuume nousee aaltoina. Neuvolan ihminen käskee minun levätä. Viimeistä palkkaa 2DiaFilta en koskaan saa. Tu soittaa muutaman kerran, mutta katoaa sitten. Käyn työvoimatoimistossa, mutta ilman pätevää todistusta irtisanomisesta en saa korvauksia pitkään aikaan. Mies saa gradunsa valmiiksi ja alkaa etsiä kiivaasti töitä, jotta selviämme vauvasta ja elämästä. Patteri on yhä harvemmin päällä ja kuljen villatakissa, joka ei mene enää vatsan kohdalta kiinni. 

Syksy pimenee entisestään ja mies palaa vanhaan työhönsä varastolle. Jälleen kerran kuume nousee kovaksi ja mies vie minut yöllä terveyskeskuspäivystykseen. Väsynyt virkailija antaa minulle särkylääkkeen ja lähettää kotiin. Käyn apteekissa ja punnitsen itseni siellä. Olen laihtunut viisi kiloa.  

Marraskuun puolivälissä alan nähdä painajaisia työstä ja päivisin mietin, mitä todella tapahtui. Käyn kävelyillä ja kulutan aikaani ajamalla bussilla ympäri kaupunkia. Olen levoton, enkä tiedä miksi. Näen bussin ikkunasta suuren, harmaan teollisuushallin. Jään pois seuraavalla pysäkillä ja kävelen hitaasti hallin luo. Ikkunoita ei ole ja painava ruskea ovi on lukossa. Kävelen hallin ympäri ja palaan takaisin pysäkille. Odotan syksyisessä iltapäivässä 45 minuuttia ennen kuin pääsen takaisin bussiin. On pimeää, kun olen vihdoin kotona.  

Odotan miestä töistä kotiin ja mietin, mitä näkemäni hallin sisällä on. Sellaisia on maailmassa ääretön määrä. Niihin mahtuu miljoonia kuutiometrejä painajaista. Saan rajun yskäkohtauksen enkä saa henkeä. Silmien takaa nousee pilkkuja ja niiden takaa pilkottaa kuva nuoresta naisesta sairaalasängyssä, yksinäinen harmaa silmä tuijottaa minuun ja viesti kulkee mielten välillä.  

”Meidän välillämme ei ole mitään. Ei rakkautta, ei vihaa, ei yhdenkään molekyylin mentävää rakoa. Me olemme kiinni toisissamme nyt ja aina, mielestään yhteen sidotut siamilaiset kaksoset. ”Saan taas vedettyä syvään henkeä ja pilkut katoavat. Nousen varovasti ylös lattialta ja tunnen, miten lapsivesi valuu reisiä pitkin matolle. 

Mies lähtee töistä kiireellä sairaalaan, mutta ei ehdi perille ennen kuin kaikki on ohi. Väsynyt mies, surulliset silmät. Minä en ole milloinkaan ollut näin lopussa, näin tyhjä. Lapsi on pieni, juuri elinkelpoisuuden riman ylittänyt olento. Sen epämuodostuneissa kasvoissa on vain yksi poskella roikkuva kirkkaansininen silmä. Sillä ei ole nenää. Suu on mustanpunainen huutava aukko ja kädet kuin ryppyiset nahkalapaset. Lääkäri ja mies keskustelevat kuuloetäisyyden ulkopuolella. Lääkäri puhuu, mies tuijottaa lattiaa ja nyökkäilee itkeneenä. Soitan Tulle ja pyydän tätä käymään.  

Tuta ei päästetä sairaalaan. Minua ei päästetä vauvan luo. Olen tolkuttoman ahdistunut ja kaiken ulkopuolella. Vapisen peiton alla ja pelkään silmien takana olevaa maailmaa. Mies katsoo minua huoneen toiselta puolelta ja pudistaa äänettömästi päätään, kun pyydän nähdä vauvan. Mies sanoo vievänsä vauvan pois. Hän on vihainen ja vauva on vihainen.  

*** 

Makaan yksin tyhjän asunnon lattialla. Ikävä kiertää minut pieneksi kotiloiksi, jonka sisällä ei asu ketään. Mies on lähtiessään koonnut kaiken keoksi keskelle lattiaa. Saastaisessa läjässä on tyhjiä purkkeja ja käytettyjä neuloja. Kuminen letku luikertaa kasan alta kuin käärme, joka vetää minua takaisin sen pimeisiin uumeniin. 

Tartun puhelimeen ja etsin Tun numeron. Tuijotan sitä houreisena, kunnes pakkasyön kuu nousee taivaalle. Sitten poistan numeron jälleen kerran. Katson taivaalla kelluvaa kuunsirppiä ja kerään voimia. Sitten soitan miehelle ja  kerron, että heidän on tultava takaisin. Ilman heitä minulla ei ole syytä taistella itseäni riittävän kauas kumiletkukäärmeestä. Mies ei sano mitään. On vain linjan äänetön hiljaisuus, joka jatkuu kunnes mies sulkee puhelimen ja katoaa tavoittamattomiin.