Silmät sängyn alla eli selviytymiskeinoja arjen riivaajia vastaan

Tämä teksti antaa hyväksi havaittuja vinkkejä siitä, miten taistella arkipäiväisiä, yksittäisiä kauhuja vastaan. Vielä en kirjoita Suuresta Zombisodasta, palaan siihen myöhemmin. Nyt puhutaan arkikauhusta, jonka keskellä ihan jokainen joutuu selviytymään tahtomattaan.

Minun arkeni on täynnä riivaajia. Pahimpia ovat ne, jotka naamioituvat Kelan kuoriksi, räväyttävät puhelimeen viisitoista vastaamatonta puhelua äidiltä tai saavat tädin verotoimistossa huutamaan täysillä, ettei kirjoittaminen ole mikään työ.
Hieman kevyemmän sarjan kamaluudet saavat koiran oksentamaan, muuttavat tietokoneen näytön toistuvasti siniseksi sekä asettuvat pesukoneeseen päästelemään huolestuttavia ääniä.
Kaikkein pienimmät möröt sujauttelevat pitkäjalkaisia lukkeja sisään ikkunoista, homehduttavat jääkaapissa olevan eväsrasia sisällön kuvottavaksi puuroksi ja istuttavat linja-autoon juuri asettuneeseen mieleeni epäilyksen siitä, käänsinkö sittenkään levyä pois päältä lähteissäni.

Pikkuhirviöiden kanssa pärjään niin kauan kuin lähellä on oma mies tai koira. Kumpikin osaa käsitellä hämähäkkejä rauhallisesti, toinen lähestyy niitä talouspaperilla ja toinen tassulla. Kumpikin pystyy myös hoitelemaan jääkaappiin mädäntyneen kastikkeen. Tosin koiralle en sitä iloa suo.
Keskisuuret kamaluudet nujertuvat yleensä halauksella, joko mieheltä tai koiralta.

Kaikkein suurimmat kamaluudet ovat niitä, jotka vaativat erityisosaamista. Nämä ovat minun testaamiani keinoja ja vapaasti jokaisen arkeen sovellettavissa.

1. Kun oikein pelottaa, leivo. Tee ruokaa. Tee jälkiruokaa. Pilko, siivuta, paista, vaivaa, keitä. Taustamusiikiksi käy hyvin vaikka merisää. Kolmen päivän väsytystaistelun jälkeen onnistuin nitistämään mielessäni kummitelleen verenhimoisen verotoimistotädin tällä tekniikalla. Sitä paitsi vatsa täynnä jaksaa paremmin.

2. Siivoa. Pyyhi pölyjä, viikkaa, pese ja silitä. Tiskaa, jynssää, tuuleta. Tämä on oiva tapa löytää ja tuhota myös asuntoon kerääntyvät, pahoja henkiä keräävät pesät. Koiranoksennushirviötä lukuunottamatta harva riivaaja viihtyy siistissä kodissa. Sotku taas vetää puoleensa ahdistusta ja surua.

3. Tee tutkimusmatkoja ulkomaailmaan. Kirpputoreilla voi tutustua erilaisiin esineisiin, jotka myydään valmiiksi kauhulla ladattuna. Rikkinäiset nuket, suuret tummat lipastot, vanhat VHS-nauhat, pitsiliinat ja vanhat maalaukset ovat niin täynnä kamaluutta, että se oikeasti haisee.
Hämmästelen ihmisten uskallusta olla töissä kirpputoreilla, joissa on myynnissä kymmeniä kuolinpesiä kerrallaan. Jokaiseen tavaraan on koskenut joku, joka on vähän myöhemmin kuollut.
Kuljen kirpputoreilla edestakaisin uskaltamatta kurkistaa myynnissä oleviin laatikostoihin tai kaappeihin. Hiivin tavaroiden välissä ja mietin, että montakohan kuolemaa tuokin taulu on nähnyt. Mitä jos jokaisesta tragediasta on tarttunut tauluun jotain? Minkälaista ohjelmaa näyttää se televisio, joka näki kun perheenäiti hirtti itsensä? Entä millaisia tiedostoja on kätketty tietokoneeseen, jonka edellinen omistaja katosi kotoaan jälkiä jättämättä?
Tällaisen ekskursion jälkeen oma koti on kaikkine ilkeine henkineeneenkin turvasatama ja ehkä sen Kelan kuorenkin uskaltaa avata kun sen saa tehdä omassa kodissa, turvallisten asioiden keskellä.


Entä sitten sellaiset hirviöt, jotka ovat rehellisesti vain sitä mitä ovat eivätkä ole piiloutuneet ahdistavien naamioiden taakse? Slender Man, Mustapukuinen nainen, Jättiläismustekala ja Peiliin Ilmestyvä Tyttö? Niistä minä eniten pidän. Tiukan paikan tullen keskityn toivomaan, että naulakon silhuetti todella olisi jotain muuta kuin pimeässä töröttävä naulakko. Silloin minä olisin ollut aina oikeassa.
Minä voisin sanoa, että "Mitä minä sanoin!".
Ennen kaikkea, jos joku vihdoin olisi päästänyt koko mielensisäisen helvetin maanpinnalle kaikkine kauheine olentoineen, olisi pelko silloin rehellistä ja todellista ja sitä vastaan voisi taistella. Nyt se naamioituu virastojen, elektroniikan ja muiden käsittämättömien asioiden taakse ja katoaa olemattomiin ku sitä lähestyy.

Sen sijaan kadulla vaeltava zombilauma, jota voi sniperilla omalta parvekkeelta käsin harventaa, on kamaluus johon voi valmistautua ja jota vastaan voi taistella. Zombien edessä ei tarvitse alistua vaan niitä vastaan voi jokainen hyökätä.

Sitä odotellessa.

Posliinikoirat

Viikonloppuna olin vanhempieni luona.

Kävelin Miss Cujon kanssa pitkin tyhjiä katuja.

Kun alkoi sataa, pysähdyimme pikkukaupan markiisin alle suojaan.

Sade tuli aaltoina keskustasta päin ja minä tuijotin tien toisella

puolella olevia, mustiksi maalattuja ikkunoita.

Katolla seisoi puinen savupiippu ja räystäissä kasvoi sammalta.

Kun sade taukosi, upposimme syvemmälle autioon kaupunkiin.

Talojen pimeissä ikkunoissa istuivat posliinikoirat ja tuijottivat kadulle,

odottivat takaisin jotain, minkä meri on kauan sitten niellyt.

Kauniit, kalliit, kammottavat koirat.

Mietin, ketä ne odottavat kotiin. 

Tuleeko koskaan sitä päivää, jolloin ne vihdoin kääntävät kylmät

kuononsa sisälle taloon?

Jos se päivä koittaa, onko se iloinen päivä? 

Vai onko tyhjään taloon silloin palannut joku, joka sieltä liian kauan sitten lähti. 

Joku, joka ei enää kuulu taloon eikä tuohon pieneen kaupunkiin.

Joku, jonka jäljiltä ovi peilin toiselle puolelle on jätetty huolimattomasti auki.

Tuijotin takaisin posliinikoirien mustiin silmiin ja mietin, miten jonain päivänä,

kun talon ovi on kauan sitten naulattu umpeen ja tomu on peittänyt kaiken mikä muistaa,

silloin nuo koirat hitaasti kääntyvät tuijottamaan sisälle pimeään taloon.

Eikä missään näy ketään.

Antikkiikaupan ikkunassa posliininuken särkyneet kasvot.

Koristeena kuivunutta jäkälää.

Talon portailla kuraiset jalanjäljet ja muutama näkinkenkä. 

Synkän metsän reunassa eli mistä tämä alkaa.

Tämä blogi syntyy tarpeesta kirjoittaa.
Tämä blogi syntyy horjuvassa uskossa siihen, että on olemassa jotain muuta kuin tämä.
Tämä blogi syntyy huolten ja epävarmuuden keskeltä lohduksi minulle itselleni.
Tämä blogi syntyy kun ulkona puhaltaa syysmyrsky.

Minusta elämä ilman kauhua ei ole mistään kotoisin ja sen ajatuksen ympärille kierrän tämän blogin.

Tämä on kauhublogi, mutta tämä ei ole kauhuelokuvablogi eikä tämä ole kauhukirjablogi.
Tämä on kauhuelämäntapablogi.
Tämä on minun blogini, jota eivät ohjaile säännöt, tavat tai perinteet.
Tätä blogia ohjaavat minä ja mielikuvitus.

Tämä blogi näyttää maailman kauhukirjoittajan silmin.

Tartu minua kädestä niin jätetään turvallinen makuuhuone ja lähdetään yhdessä kohti ulkona riehuvaa pimeyttä.