Posliinikoirat

Viikonloppuna olin vanhempieni luona.

Kävelin Miss Cujon kanssa pitkin tyhjiä katuja.

Kun alkoi sataa, pysähdyimme pikkukaupan markiisin alle suojaan.

Sade tuli aaltoina keskustasta päin ja minä tuijotin tien toisella

puolella olevia, mustiksi maalattuja ikkunoita.

Katolla seisoi puinen savupiippu ja räystäissä kasvoi sammalta.

Kun sade taukosi, upposimme syvemmälle autioon kaupunkiin.

Talojen pimeissä ikkunoissa istuivat posliinikoirat ja tuijottivat kadulle,

odottivat takaisin jotain, minkä meri on kauan sitten niellyt.

Kauniit, kalliit, kammottavat koirat.

Mietin, ketä ne odottavat kotiin. 

Tuleeko koskaan sitä päivää, jolloin ne vihdoin kääntävät kylmät

kuononsa sisälle taloon?

Jos se päivä koittaa, onko se iloinen päivä? 

Vai onko tyhjään taloon silloin palannut joku, joka sieltä liian kauan sitten lähti. 

Joku, joka ei enää kuulu taloon eikä tuohon pieneen kaupunkiin.

Joku, jonka jäljiltä ovi peilin toiselle puolelle on jätetty huolimattomasti auki.

Tuijotin takaisin posliinikoirien mustiin silmiin ja mietin, miten jonain päivänä,

kun talon ovi on kauan sitten naulattu umpeen ja tomu on peittänyt kaiken mikä muistaa,

silloin nuo koirat hitaasti kääntyvät tuijottamaan sisälle pimeään taloon.

Eikä missään näy ketään.

Antikkiikaupan ikkunassa posliininuken särkyneet kasvot.

Koristeena kuivunutta jäkälää.

Talon portailla kuraiset jalanjäljet ja muutama näkinkenkä.