Hyinen sukellus kauhuelokuvan historiaan

Täytän pian kolmekymmentä ja sen vuoksi olen syksyn aikana katsonut läheisimpien ystävieni kanssa itse valitsemiani kauhuelokuvia. Aloitimme elokuussa ja katselmus loppuu pari päivää ennen h-hetkeä eli halloweenia.

Katselmus sisältää kolmekymmentä elokuvaa ja se alkaa olla loppusuoralla. 

Sen kunniaksi järjestän pienen retken kauhuelokuvan historiaan.

KAUHUELOKUVAN VARHAISET VUODET

Elokuvan historia kulkee esihistoriallisten luolamaalausten kautta 1600-luvulle ja sieltä edelleen 1800-luvulle, jolloin keksittiin lukuisia kojeita, joilla kuva saatiin elämään. Ensimmäisten elävien kuvien joukossa oli myös kauhuelokuva.

Kaikkien aikojen ensimmäisenä kauhuelokuvana pidetään Georges Méliès’n vuonna 1896 tekemää lyhyttä mykkäfilmiä Le Manoir du diable. Elokuva kestää kokonaiset kaksi minuuttia ja siinä esiintyy kummituksia, noitia, luurankoja sekä paholaiseksi muuttuva lepakko.

Varhaiset kauhuelokuvat syntyivät Euroopassa ja ne hyödynsivät paljon kirjallisia teoksia. Mary Shelleyn Frankensteinista tehtiin ensimmäinen elokuva jo 1910. Yleisö eli tuolloin armotonta pula-aikaa. Kauhuelokuvien hahmot ja tunnelmat vastasivat ihmisten todellisuutta, mutta kauhuelokuva heijasteli yhä myös reilu vuosikymmen aiemmin päättyneen sodan traumoja.

Saksassa tehty Tohtori Caligarin kabinetti (1920) teki kauhuelokuvasta viimein vakavasti otettavan lajityypin. Caligarin lisäksi Saksassa tehtiin muun muassa vampyyrielokuva Nosferatu (1922), lajityypin ehdoton klassikko.

Hollywood keskittyi tuolloin, mykkäelokuvan kultakaudella, komedioihin eikä kauhuklassikoita vielä syntynyt Atlantin toisella puolen.

Kauhuelokuvan supervaltana on ehkä hieman yllättäen pidetty myös Tanskaa, jossa tuotettiin 1900-luvun alussa paljon rikos- ja kauhuelokuvia. Tanskalaisten elokuvien kuvausmenetelmät siirtyivät saksalaiseen elokuvaan ja sitä kautta ne 1930-luvulla alkoivat vaikuttaa myös Hollywoodiin.

Äänielokuva mullisti elokuvamaailman ja vaikutti myös kauhuelokuviin, joihin saatiin äänen avulla luotua aivan uusia ulottuvuuksia. Kauhuelokuva alkoi menestyä myös Yhdysvalloissa ja Tod Browningin  Dracula – vanha vampyyri –elokuvan (1931) menestyksen myötä tuotantoyhtiö Universal käytti ensimmäisen kerran termiä ’kauhuelokuva’.

Unversal menestyi kauhuelokuvien tuottajana niin hyvin, että aiheesta kiinnostuivat lopulta muutkin tuotantoyhtiöt. Syntyivät muun muassa Tri Jekyl ja Mr. Hyde (1931), ensimmäinen Oscarin voittanut kauhuelokuva sekä ensimmäinen laajaan levitykseen päätynyt värillinen kauhuelokuva Vahakabinetin arvoitus (1935).

VIIME VUOSISADAN PUOLIVÄLI

1940-luvulla elokuvantuotannossa näkyi maailmansodan vaikutus. Hollywood-elokuva jakautui a- ja b-luokan elokuviin, joista  kauhuelokuva kuului jälkimmäiseen. Kauhuelokuvien budjetit olivat pieniä ja suuren tarjonnan vuoksi katsojamäärät vähäisiä. Britanniassa kauhuelokuvat kiellettiin kokonaan. Ajateltiin, että sodassa on ihmisille tarpeeksi kauhua. Suuret yhtiöt keskittyivät kauhuelokuviin, joista puuttuivat voimakkaat pelottavat elementit. Tällaisia olivat mm. Vuonna 1942 ilmestynyt Kissaihmiset sekä Dorian Grayn muotokuva vuodelta 1945.

Kauhuelokuvan seuraava suuri rynnistys koettiin 1950-luvulla. Tällä kertaa pelon taustalla olivat Korean sota, sitä edeltäneet keskitysleirit sekä vuonna 1945 pudotetut ydinpommit. Kulutus lisääntyi ja ajan teeman mukaan vanhat kauhuaiheet kaivettiin uudelleen esiin. Dracula ja Frankenstein löysivät uudet katsojat, tällä kertaa hillityn mustavalkoisuuden sijaan räikeissä väreissä. Kauhuelokuva vakiintui b-luokkaiseksi. Syntyi pieniä elokuvastudioita, jotka tuottivat halpoja kauhuelokuvia. Yleisö koostui pääosin teineistä, jotka muodostivat kauhuelokuvan uskollisen yleisön.

1950-luvulla syntyivät tieteiselokuvat, jotka veivät katsojia kauhulta. Kylmä sota, ydinsodan uhka, Roswell sekä muut ufo-havainnot ravistelivat ihmisiä.

Moni 1950-luvun kauhuelokuva hyödynsi kuitenkin taidokkaasti tieteiselokuvan elementtejä. Ydinsodan pelosta pulppusi skenaarioita, joissa säteilyn synnyttämät valtavat hirviöt marssivat suurkaupunkeihin. Tunnetuin näistä hirviöistä lienee Godzilla.

1960-luvun kauhuelokuvan keskeiseksi hahmoksi nousi Alfred Hitchcock, jonka laajasta tuotannosta Psyko (1960) ja Linnut (1963) ovat selkeimmin kauhuelokuvia. Psyko loi kauhuelokuvalle uudenlaisen maiseman.  Gotiikka sai jäädä, sillä Hitchcock toi  kauhun keskiöön tavallisen tienvarsimotellin ja hirviöksi psykopaatin seksuaalimurhaajan. Linnuissa puolestaan eläimet kävivät ensimmäisen kerran tietoisesti ihmisten kimppuun.

1960-luvulla syntyi muitakin klassikoita. Roman Polanskin Inho (1965) on mestarillinen psykologinen kauhuelokuva, jonka päätähtenä loistaa Catherine Deneuve. George A. Romero ohjasi ensimmäisen zombileffan Night of the living dead (1968) ja Herschell Gordon Lewis teki varsin vaatimattoman elokuvan Blood Feast (1963), joka kuitenkin jäi kauhuelokuvan historiaan varhaisena splatterinä.

KAUHU PALAA VALTAVIRTAAN

1970-luvulla kauhusta tuli jälleen valtavirtaa. 1968 ilmestynyt Rosemaryn painajainen menestyi niin hyvin, että suuret elokuvayhtiöt ja kuuluisat näyttelijät kiinnostuivat pitkän ajan jälkeen uudelleen kauhuelokuvista. Syntyi monia laadukkaita kauhuelokuvia, kuten Manaaja (1973), Tappajahai (1975), Carrie (1976) sekä Alien – kahdeksas matkustaja (1979).

Splatterit ja slasherit kehittyivät 1970-luvulla tähänastiseen huippuunsa. Wes Cravenin Viimeinen talo vasemmalla (1972), Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhaaja (1974) sekä John Carpenterin Halloween (1978) toivat valkokankaalle kuvastoa, jossa veri virtasi ja kuvavirta oli raaempaa kuin milloinkaan ennen. Cravenin elokuvaa seurasi joukko raiskaus ja kosto –elokuvia, joista tunnetuin on I Spit on your grave (1978), joka tunnetaan myös nimellä Naisen päivä. Elokuva on kyseenalaisesti kuuluisa peräti 40 minuuttia kestävästä raiskauskohtauksestaan.

1980-luvulla pinnalle nousivat todenteolla slasherit, joita alettiin tehdä sarjatuotantona. Perjantai 13. (1980) oli taloudellinen menestys ja se sai lukuisia jatko-osia. Samoin kävi Cravenin luomalle Painajainen Elm Streetillä –elokuvalle (1984).

Jo 1970-luvulla markkinoille tullut VHS-nauhuri tarjosi pienemmille elokuvayhtiöille mahdollisuuden levittää elokuvia, jotka eivät päätyneet teattereihin sensuurin tai vaatimattoman budjetin vuoksi.

KOHTI NYKYAIKAA

1990-luvulla ihmiset olivat nähneet jo kaiken. Slashereita oli tuotettu liikaa ja niiden teho alkoi hiipua. Psykologiset kauhuelokuvat nousivat uudelleen tuotantoon. Yliluonnollisuus sai kyytiä ja tilalle astui todellisuus. Vaarallinen suhde (1987), Uhrilampaat (1991) ja Seitsemän (1995) ovat kaikki elokuvia, joissa murhaajista tehtiin jälleen inhimillisiä, todellisia ihmisiä.

Kauhuelokuva palasi goottilaisiin maisemiin. Dracula (1992), Frankenstein (1994), Wolf (1994) ja Muumio (1999) olivat kaikki vanhan kierrätystä. Uusintaversioita tehtiin myös monista uudemmista elokuvista. Aasialainen kauhu nousi suuren yleisön tietoisuuteen.

2000-luvun puolivälissä ilmestyi joukko raakoja ja paljon rahaa tuottaneita elokuvia, tunnetuimpina Saw- sekä Hostel-sarjat.

Tällä hetkellä vanhan kierrätys tuntuu edelleen olevan vallitseva trendi mitä tulee kauhuelokuvaan. Uusi versio on lähivuosina tulossa ainakin Carriesta ja Draculasta. Jopa kauhuelokuvan marginaaliin työnnetty I Spit on your grave on filmattu uudelleen. Hiljattain kävin katsomassa myös uudistetun Evil Dead –klassikon.

Uusille kauhupätkille olisi kuitenkin kysyntää. Alkuvuonna elokuvissa ollut Mama (2013) oli ainakin Turussa pitkään ohjelmistossa, mikä kertoo jotain sen suosiosta. Uskon, että (kuten aina epävarmoina aikoina) kauhuelokuville olisi tänäkin päivänä tilausta.

Terveiseni suurille elokuvastudioille onkin seuraavanlainen: Jättäkää klassikot rauhaan, uudisversio on äärimmäisen harvoin alkuperäistä parempi. Palkatkaa käsikirjoittajia, joilla on uusia ajatuksi. Se maksaa itsensä taatusti takaisin. 

Me haluamme tuoretta verta.

* * *

Lähteet:

Peter von Bagh: Salainen muisti - Elokuvan tarina (2009)

Juri Nummelin: Elokuvan lyhyt historia (2009)

wikipedia