Metsällä

- Ota se siltä kantilta, että saat aineenaiheita, sanoi äiti aina kun minä en olisi halunnut lähteä jonnekin vieraaseen toimeen tai tehdä jotakin uutta. 

Niin äiti sanoi sinäkin aamuna, kun isä halusi ottaa minut mukaan metsälle. Minä olin 17-vuotias, kroonisesti väsynyt, kuukasi aiemmin diagnosoitu ja irrallaan koko maailmasta. 

Sellaisen ihmisen isä halusi ottaa hirvipassiin kanssaan. Ehkä sen oli isän viimeinen yritys saada minuun se yhteys, jota ei milloinkaan ole ollut. 

Kello on noin aamuyö, kun pitää nousta. Isä ojentaa nipun vaatteita. Villakerrasto pistelee ja kengännauhoja solmiessa tulee ensimmäisen kerran hiki. Autossa on vaitonaista. Radio särisee ja minä nuokun. Maa on auton ulkopuolella huurussa ja päivä vielä musta, kun herään siihen, että auto kääntyy asvaltoidulta tieltä kuoppaisemmalle. 

Metsästysmajan pihassa on muutama auto. En jaksaisi nousta, haluaisin jäädä tähän, penkinlämmittimen syliin. Kuulen auton kuoren läpi isän ja kolmen muun miehen juttelun aiheuttamaa mutinaa. Takakontti avataan ja isä kolistelee tavaroita. Hetkeksi ulkopuoliset äänet kirkastuvat ja muuttuvat jälleen usvaisiksi, kun takakontti paukahtaa kiinni. Katselen ikkunasta, kun yksi miehistä osoittelee eri suuntiin. Kaikki näyttävät innostuneilta. 

Minun on lopulta noustava. Isällä on selkäreppu, minulla on taskussa kännykkä. Saan punaisen myssyn ja liivin. Saappaat lonksuvat jaloissa, kun lähdemme tallustamaan polkua pitkin, minä isän perässä. Osa miehistä lähtee autolla, muutama muu kävellen, mutta kaikki eri suuntiin. Kohta olemme isän kanssa kahden. Astelemme peräkkäin eikä kummallakaan ole mitään sanottavaa.  

Hirvilava näyttää huteralta, se on kuin jättimäisistä tulitikuista koottu lasten maja. Se on sään harmaannuttama ja tikkuinen. Isä kiipeää edellä ja pimeys ympärillä alkaa hitaasti hellittää.  Isä kaataa meille mustaa kahvia, minä saan juoda termospullon korkista.  Maitoa ei saa, vaikka tahtoisi. Kävellessä tullut hiki haihtuu vähitellen. Jossain huutaa mahdollinen lintu. Isä sanoo, että se on teeri. Kuuluu uusi ääni. Isä sanoo, että se on Masan hirvenhoukutushuuto. 

Metsä suhisee ja aikaa kuluu. Pohdin, saako metsästystornista pissata vai pitääkö mennä varta vasten alas. Hiljaisuuden rikkoo satunnaisesti Masan huuto. Isä kaivaa repusta pullon ja lorauttaa nestettä likaiselle rätille. Siinä on hirvien houkutteluun tarkoitettua hajua. Koetan kuvitella, miltä se hirvestä haisee. Millä minut saisi houkuteltua hereille ja huoneesta ulos? Tuskin ainakaan pillun hajulla. 

Aika venyy. Onneksi isä ei huuda tyhjään aamuun, kuten Masa. Sitten isän kännykkään tulee viesti ja tavarat on pakattu sekunnissa. Pitää lähteä, Eki on nähnyt lauman hirven, uroksen. Olikohan Ekilläkin hajustetta, mietin. Koetan kiivetä alas tornista mahdollisimman nopeasti. Paita irtoaa housuista ja hanska tahtoisi tarttua kiinni tikkuiseen askelmaan. Isä harppoo pitkin askelin takaisin majalle. Matkalla hän soittaa jollekin, varmaan Ekille. Kiipeämme autoon ja isä kaasuttaa pois pihasta. Hän on kiihtynyt ja tavaroiden mukana autoon on tullut kiiman haju. 

Isä pysäköi huolimattomasti tien sivuun. Hän ei laita ovia lukkoon. Nyt on kiire ja minä olen liian hidas. Pääsemme miehen luo, joka lienee Eki. Eki osoittaa jonnekin puiden väliin ja isä kasaa pyssyä. Minä nypin lapasesta siihen tarttunutta roskaa.  

Eki sähähtää hiljaisuuden merkiksi, vaikka minä olen ollut koko ajan aivan hiljaa. 

Kauempaa kuuluu katkeavan oksan ääni. Sitten toinen.  Eki nostaa aseen. Isä tuijottaa ääneti. 

Minä katselen lapasta. Hirveltä pääsee mylvähdys. 

Aseen piippu laskeutuu. Miehet kuiskivat. Hirvi ei ole terve. Piippu nousee uudelleen ja laukaus repii ilman ja mielen tuhansiin riekaleisiin. Suljen silmät ja pääsen hetkeksi tuttuun pimeyteen. 

Isä ja Eki lähtevät hirven luo. Hiivin perässä. Hirvi makaa maassa. Sen suuri musta silmä katsoo, kun me lähestymme sitä ja se yrittää nousta ylös. Eki menee hirven viereen ja ampuu sitä uudelleen. Kaikki repeytyy mielessäni mustiksi suikaleiksi. Hirvi lysähtää maahan, sen takajalka värähtää ja sitten se on liikkumaton. 

Metsä on nyt aivan hiljaa. Linnut ovat paenneet laukauksia ja äänettömyys kertautuu kaikuna puista. Keskityn edelleen lapaseen, ettei minun tarvitsisi nähdä hirveä, tuntea sen kuollutta painoa harteillani. Kuolema painaa keuhkoja kasaan. Eki istuu kivelle ja isä kaatuneelle puulle. Jotakin odotetaan.  

Lapasen takana jokin liikahtaa. Se on hirvi. Se on taas liikkeessä. Sen valtaisa pää retkottaa maassa elottomana, mutta sen nahka elää. Vatsa liikkuu. Se voisi olla vasa, ajattelen. Sitten tajuan, että tämä hirvi oli mies. Ajatus on helpottava niin monin eri tavoin. 

Isä ja Ekikin ovat huomanneet sen, hirven ruskean karvan alla aaltoilevan ihon. Kumpikin on noussut seisomaan. Ilmassa leijailee epävarmoja kirosanoja kuin koiperhosia. Hiljaa miehet lähestyvät hirveä aseet kädessään. Eki pääsee hirven luo. Aaltoliike on voimistunut. Hirven pinta elää ja liikkuu, vääntelehtii ja möyrii. Sitten kuuluu uusi ääni. Se ei vain riko äänettömyyttä, vaan tekee särön todellisuuteen. Se särö jää minun todellisuuteeni ainiaaksi. Hirven nahka repeää miljoonasta kohtaa. Sen sisältä purskahtaa ämpäreittäin mustia pisteitä, jota tarttuvat Ekin ihoon. Muutama putoaa isän kumisaappaan kärkeen. Hetken Eki seisoo hämmästyneenä aamuilmassa ja katselee meitä. Sitten me olemme poissa ja Eki jää kauas taakse. Juoksemme pitkin mättäitä autolle. Isä repii minua kädestä ja paiskaa etupenkille. Hän kaasuttaa vielä aggressiivisemmin kuin tullessa.  Hän ei aja metsästysmajalle, vaan suoraan kotiin. Auringon valo välkkyy puiden läpi autoon ja näen, että mustat, kiiltävät pisteet isän saappaan kärjessä liikkuvat, mutta hitaasti. Kotipihalla ne ovat enää elottomia pisaroita. Kuin kastetta, joka aamuisesta metsästä tarttui mukaan.