Kodittomien eläinten puolesta!

Kauhun vuodenaika on mukana auttamassa kodittomia koiria ja kissoja.
Sinunkin pitäisi.

Hyinen sukellus kauhuelokuvan historiaan

Täytän pian kolmekymmentä ja sen vuoksi olen syksyn aikana katsonut läheisimpien ystävieni kanssa itse valitsemiani kauhuelokuvia. Aloitimme elokuussa ja katselmus loppuu pari päivää ennen h-hetkeä eli halloweenia.

Katselmus sisältää kolmekymmentä elokuvaa ja se alkaa olla loppusuoralla. 

Sen kunniaksi järjestän pienen retken kauhuelokuvan historiaan.

KAUHUELOKUVAN VARHAISET VUODET

Elokuvan historia kulkee esihistoriallisten luolamaalausten kautta 1600-luvulle ja sieltä edelleen 1800-luvulle, jolloin keksittiin lukuisia kojeita, joilla kuva saatiin elämään. Ensimmäisten elävien kuvien joukossa oli myös kauhuelokuva.

Kaikkien aikojen ensimmäisenä kauhuelokuvana pidetään Georges Méliès’n vuonna 1896 tekemää lyhyttä mykkäfilmiä Le Manoir du diable. Elokuva kestää kokonaiset kaksi minuuttia ja siinä esiintyy kummituksia, noitia, luurankoja sekä paholaiseksi muuttuva lepakko.

Varhaiset kauhuelokuvat syntyivät Euroopassa ja ne hyödynsivät paljon kirjallisia teoksia. Mary Shelleyn Frankensteinista tehtiin ensimmäinen elokuva jo 1910. Yleisö eli tuolloin armotonta pula-aikaa. Kauhuelokuvien hahmot ja tunnelmat vastasivat ihmisten todellisuutta, mutta kauhuelokuva heijasteli yhä myös reilu vuosikymmen aiemmin päättyneen sodan traumoja.

Saksassa tehty Tohtori Caligarin kabinetti (1920) teki kauhuelokuvasta viimein vakavasti otettavan lajityypin. Caligarin lisäksi Saksassa tehtiin muun muassa vampyyrielokuva Nosferatu (1922), lajityypin ehdoton klassikko.

Hollywood keskittyi tuolloin, mykkäelokuvan kultakaudella, komedioihin eikä kauhuklassikoita vielä syntynyt Atlantin toisella puolen.

Kauhuelokuvan supervaltana on ehkä hieman yllättäen pidetty myös Tanskaa, jossa tuotettiin 1900-luvun alussa paljon rikos- ja kauhuelokuvia. Tanskalaisten elokuvien kuvausmenetelmät siirtyivät saksalaiseen elokuvaan ja sitä kautta ne 1930-luvulla alkoivat vaikuttaa myös Hollywoodiin.

Äänielokuva mullisti elokuvamaailman ja vaikutti myös kauhuelokuviin, joihin saatiin äänen avulla luotua aivan uusia ulottuvuuksia. Kauhuelokuva alkoi menestyä myös Yhdysvalloissa ja Tod Browningin  Dracula – vanha vampyyri –elokuvan (1931) menestyksen myötä tuotantoyhtiö Universal käytti ensimmäisen kerran termiä ’kauhuelokuva’.

Unversal menestyi kauhuelokuvien tuottajana niin hyvin, että aiheesta kiinnostuivat lopulta muutkin tuotantoyhtiöt. Syntyivät muun muassa Tri Jekyl ja Mr. Hyde (1931), ensimmäinen Oscarin voittanut kauhuelokuva sekä ensimmäinen laajaan levitykseen päätynyt värillinen kauhuelokuva Vahakabinetin arvoitus (1935).

VIIME VUOSISADAN PUOLIVÄLI

1940-luvulla elokuvantuotannossa näkyi maailmansodan vaikutus. Hollywood-elokuva jakautui a- ja b-luokan elokuviin, joista  kauhuelokuva kuului jälkimmäiseen. Kauhuelokuvien budjetit olivat pieniä ja suuren tarjonnan vuoksi katsojamäärät vähäisiä. Britanniassa kauhuelokuvat kiellettiin kokonaan. Ajateltiin, että sodassa on ihmisille tarpeeksi kauhua. Suuret yhtiöt keskittyivät kauhuelokuviin, joista puuttuivat voimakkaat pelottavat elementit. Tällaisia olivat mm. Vuonna 1942 ilmestynyt Kissaihmiset sekä Dorian Grayn muotokuva vuodelta 1945.

Kauhuelokuvan seuraava suuri rynnistys koettiin 1950-luvulla. Tällä kertaa pelon taustalla olivat Korean sota, sitä edeltäneet keskitysleirit sekä vuonna 1945 pudotetut ydinpommit. Kulutus lisääntyi ja ajan teeman mukaan vanhat kauhuaiheet kaivettiin uudelleen esiin. Dracula ja Frankenstein löysivät uudet katsojat, tällä kertaa hillityn mustavalkoisuuden sijaan räikeissä väreissä. Kauhuelokuva vakiintui b-luokkaiseksi. Syntyi pieniä elokuvastudioita, jotka tuottivat halpoja kauhuelokuvia. Yleisö koostui pääosin teineistä, jotka muodostivat kauhuelokuvan uskollisen yleisön.

1950-luvulla syntyivät tieteiselokuvat, jotka veivät katsojia kauhulta. Kylmä sota, ydinsodan uhka, Roswell sekä muut ufo-havainnot ravistelivat ihmisiä.

Moni 1950-luvun kauhuelokuva hyödynsi kuitenkin taidokkaasti tieteiselokuvan elementtejä. Ydinsodan pelosta pulppusi skenaarioita, joissa säteilyn synnyttämät valtavat hirviöt marssivat suurkaupunkeihin. Tunnetuin näistä hirviöistä lienee Godzilla.

1960-luvun kauhuelokuvan keskeiseksi hahmoksi nousi Alfred Hitchcock, jonka laajasta tuotannosta Psyko (1960) ja Linnut (1963) ovat selkeimmin kauhuelokuvia. Psyko loi kauhuelokuvalle uudenlaisen maiseman.  Gotiikka sai jäädä, sillä Hitchcock toi  kauhun keskiöön tavallisen tienvarsimotellin ja hirviöksi psykopaatin seksuaalimurhaajan. Linnuissa puolestaan eläimet kävivät ensimmäisen kerran tietoisesti ihmisten kimppuun.

1960-luvulla syntyi muitakin klassikoita. Roman Polanskin Inho (1965) on mestarillinen psykologinen kauhuelokuva, jonka päätähtenä loistaa Catherine Deneuve. George A. Romero ohjasi ensimmäisen zombileffan Night of the living dead (1968) ja Herschell Gordon Lewis teki varsin vaatimattoman elokuvan Blood Feast (1963), joka kuitenkin jäi kauhuelokuvan historiaan varhaisena splatterinä.

KAUHU PALAA VALTAVIRTAAN

1970-luvulla kauhusta tuli jälleen valtavirtaa. 1968 ilmestynyt Rosemaryn painajainen menestyi niin hyvin, että suuret elokuvayhtiöt ja kuuluisat näyttelijät kiinnostuivat pitkän ajan jälkeen uudelleen kauhuelokuvista. Syntyi monia laadukkaita kauhuelokuvia, kuten Manaaja (1973), Tappajahai (1975), Carrie (1976) sekä Alien – kahdeksas matkustaja (1979).

Splatterit ja slasherit kehittyivät 1970-luvulla tähänastiseen huippuunsa. Wes Cravenin Viimeinen talo vasemmalla (1972), Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhaaja (1974) sekä John Carpenterin Halloween (1978) toivat valkokankaalle kuvastoa, jossa veri virtasi ja kuvavirta oli raaempaa kuin milloinkaan ennen. Cravenin elokuvaa seurasi joukko raiskaus ja kosto –elokuvia, joista tunnetuin on I Spit on your grave (1978), joka tunnetaan myös nimellä Naisen päivä. Elokuva on kyseenalaisesti kuuluisa peräti 40 minuuttia kestävästä raiskauskohtauksestaan.

1980-luvulla pinnalle nousivat todenteolla slasherit, joita alettiin tehdä sarjatuotantona. Perjantai 13. (1980) oli taloudellinen menestys ja se sai lukuisia jatko-osia. Samoin kävi Cravenin luomalle Painajainen Elm Streetillä –elokuvalle (1984).

Jo 1970-luvulla markkinoille tullut VHS-nauhuri tarjosi pienemmille elokuvayhtiöille mahdollisuuden levittää elokuvia, jotka eivät päätyneet teattereihin sensuurin tai vaatimattoman budjetin vuoksi.

KOHTI NYKYAIKAA

1990-luvulla ihmiset olivat nähneet jo kaiken. Slashereita oli tuotettu liikaa ja niiden teho alkoi hiipua. Psykologiset kauhuelokuvat nousivat uudelleen tuotantoon. Yliluonnollisuus sai kyytiä ja tilalle astui todellisuus. Vaarallinen suhde (1987), Uhrilampaat (1991) ja Seitsemän (1995) ovat kaikki elokuvia, joissa murhaajista tehtiin jälleen inhimillisiä, todellisia ihmisiä.

Kauhuelokuva palasi goottilaisiin maisemiin. Dracula (1992), Frankenstein (1994), Wolf (1994) ja Muumio (1999) olivat kaikki vanhan kierrätystä. Uusintaversioita tehtiin myös monista uudemmista elokuvista. Aasialainen kauhu nousi suuren yleisön tietoisuuteen.

2000-luvun puolivälissä ilmestyi joukko raakoja ja paljon rahaa tuottaneita elokuvia, tunnetuimpina Saw- sekä Hostel-sarjat.

Tällä hetkellä vanhan kierrätys tuntuu edelleen olevan vallitseva trendi mitä tulee kauhuelokuvaan. Uusi versio on lähivuosina tulossa ainakin Carriesta ja Draculasta. Jopa kauhuelokuvan marginaaliin työnnetty I Spit on your grave on filmattu uudelleen. Hiljattain kävin katsomassa myös uudistetun Evil Dead –klassikon.

Uusille kauhupätkille olisi kuitenkin kysyntää. Alkuvuonna elokuvissa ollut Mama (2013) oli ainakin Turussa pitkään ohjelmistossa, mikä kertoo jotain sen suosiosta. Uskon, että (kuten aina epävarmoina aikoina) kauhuelokuville olisi tänäkin päivänä tilausta.

Terveiseni suurille elokuvastudioille onkin seuraavanlainen: Jättäkää klassikot rauhaan, uudisversio on äärimmäisen harvoin alkuperäistä parempi. Palkatkaa käsikirjoittajia, joilla on uusia ajatuksi. Se maksaa itsensä taatusti takaisin. 

Me haluamme tuoretta verta.

* * *

Lähteet:

Peter von Bagh: Salainen muisti - Elokuvan tarina (2009)

Juri Nummelin: Elokuvan lyhyt historia (2009)

wikipedia

WHITE ELEPHANTS – Johdatus siihen kaikkein tunnetuimpaan slenderblogiin

Tässä teille, rakkaat slendersicknessin sairastuttamat ystävät, muutamia keskeisiä kohtia Robert Sagelin kuuluisasta blogista sekä yrityksestä voittaa Slender Man.

White Elephants on kaikkien aikojen kenties vaikutusvaltaisin slenderblogi. Blogin perusti ja sitä ylläpiti Robert Sagel ja se oli aktiivinen vuosina 2010-2011, mutta poistettiin sittemmin.  (Itse asiassa blogi on poistettu ja koostettu uudelleen monta kertaa.) Tällä hetkellä postauksia voi lukea Slendernation-sivustolta  sekä osoitteesta http://whiteelephantsarchive.blogspot.fi/

Blogi sai alkunsa, kun Sagel eräänä päivänä kotimatkallaan näki Slender Manin vaanimassa lapsijoukkoa. Sagel yritti saada Slendyn huomion itseensä. Tapauksen jälkeen Sagel alkoi testata keinoja, joilla olisi mahdollista tuhota Slender Man ja koko sen ympärille rakentunut myytti. Havaintonsa Sagel kirjasi ylös blogiin, joka sai nimen White Elephants.

White Elephants esitteli lukijoilleen ydinteorian, joka mahdollistaisi Slender Manin lopullisen tuhoamisen. Sagelin ajatus oli, että mikäli Slender Man voidaan kuvitella olemassaolevaksi, voidaan hänet kuvitella myös haavoittuvaksi ja siten voitettavissa olevaksi. Ydinteoria rakentuu rooleille, joihin valitaan henkilöt. Nämä henkilöt alkavat toteuttaa tarinaa, jossa Slender Man lopulta voitetaan.

Sagelin kokeilu meni kuitenkin järkyttävällä tavalla pieleen tapauksen saamien ennalta arvaamattomien käänteiden vuoksi. Sagelin rohkea yritys häiritä ja tuhota Slender Man antoi kuitenkin toivoa tosille bloggaajille.

Vastauksena bloggaajien keskuudessa syntyneelle toivolle, Slender joukkoineen kuitenkin hyökkäsi takaisin marraskuussa 2011 eikä Slender Mania ole tiettävästi yritetty sen jälkeen voittaa ainakaan ydinteorian avulla.

Mistä White Elephansissa on kysymys?

Syyskuun 23. Päivä 2010 Robert Sagel näkee tien toisella puolella ihmistä muistuttavan hahmon. Sagel odottaa bussia, jotta pääsisi töistä kotiin, kun hän näkee tien toisella puolella hahmon, joka Sagelin mukaan on mittasuhteiltaan tavallinen ihminen. Muut pysäkillä olijat eivät kuitenkaan näe hahmoa , mutta työtoverin MP3-soittimessa ilmenee häiriöitä sekä näytöllä että äänessä.

Sagel hermostuu erityisesti siitä, että hahmo seisoi lasten lähellä. Hän haluaisi kaikin tavoin saada hahmon huomion itseensä eikä hän postausten perusteella vaikuta pelokkaalta, pikemminkin aggressiiviselta.

Myöhemmin samana päivänä Sagel kirjoittaa jääneensä ansaan. Hän kirjoittaa luoneensa White Elephantsin harhauttaakseen Slenderiä. (Sagel ei tosin käytä vielä nimitystä Slender Man, hän viittaa hahmoon miespuolisella hän-proniminilla.) Sagel kirjoittaa, että asiasta on tullut hänelle pakkomielle.

Ydinteoria alkaa avautua. Sagel käyttää Slenderistä nimitystä \Construct\ (suom. käsite, rakenne). Nimityksellä Sagel viittaa siihen, että hahmo on tehty, rakennettu ja siten myös rikottavissa ja tuhottavissa, kenoviivat selitän myöhemmin. Kolmannessa postauksessa hän alkaa käyttää hahmosta satunnaisesti nimitystä Slender Man.

Sagel kertoo lukijoille järkyttävän tarinan serkustaan nimeltä Alexis, joka alkoi tapailla nuorta miestä. Tämä nuori mies esitteli Slender Manin uudelle tyttöystävälleen ja Alexis jäi heti koukkuun. Slender Man alkoi vainota tyttöä ja tytöstä tuli pakkomielteinen. Raivokkaasti hän tallensi kaiken kokemansa päiväkirjaansa tekstein ja piirroksi. Alexis alkoi kärsiä myös muisinmenetyksistä ja vainoharhaisuudesta. Kun Alexis haki apua, kukaan ei uskonut häntä. Sagel itse seurasi tytön kamppailua vierestä kuin tutkija. Hän ei vielä tuossa vaiheessa uskonut Slender Manin olemassaoloon.

Lopulta Alexis tappoi itsensä.

Tämän jälkeen Slender Man alkoi vainota Sagelia.

Sagel alkaa kerätä tietoa lukijoiltaan. Hän pyytää ihmisiä lähettämään hänelle kaikki mahdolliset tietonsa Slender Manista. Sagel myös uskoo, että häntä vakoillaan ja on siksi piilottanut muistiinpanonsa. Sagel uskoo vakoilijoiden olevan Slender Manin seuraajia, hän käyttää näistä nimitystä \Agent\.

Sagel viittaa kirjoituksissaan muinaiseen uskomukseen, jonka mukaan Slenden Manin kaltaisten käsitteiden nimeäminen ja niistä puhuminen, antaa niille voimaa. Sagel uskoo, että ajatus voisi toimia myös päinvastoin. Yditeoria alkaa hahmottua. Sagel esittelee lukijoille kehyskertomuksen viidakossa elävästä Tuntemattomasta, jota koko kylä pelkää. Lopulta yksi kyläläisistä paljastaa Tuntemattoman olevan pelkkä tiikeri ja kyläläiset lakkaavat pelkäämästä.

Sagel raportoi tarkasti löytämästään, Slender Manin jälkeensä jättämästä materiasta, joka muistuttaa puun mahlaa. Se on kellertävän mustaa ja tahmeaa. Sagel piirtää aineella maahan merkin kohtaan, johon Slender Man usein ilmestyy. Hän saa Slender Manin perääntymään ja oletettavasti huutamaan tuskasta. Tämä luo valtavasti toivoa niin Sagelille kuin meille muillekin.

* * *

White Elephants on kirjoitettu eräänlaisella pikakirjoituksella. Sagel erottaa tekstistä vaaralliset asiat käyttämällä kenoviivoja (\Construct\ viittaa Slendyyn itseensä, \Agent\ taas Slendyn seuraajaan). Väliviivoille Sagel puolestaan merkitsee käsitteet, jotka vaativat lyhyen selityksen avautuakseen (esimerkiksi –visitations-)

 Slenderbloggins-sivustolla kirjoittava Andy poimii paikoin vaikeaselkoisesta White Elephantsista muutamia keskeisiä teemoja ja selkiyttää samalla  Sagelin varsin poukkoilevaa ajatuskulkua.  

Sagelin blogista suurin osa keskittyy selittämään ydinteoriaa. Jokaisessa kulttuurissa on sille tyypillinen \Construct\, Saksassa se on Der Ritter ja slaavilaisessa kulttuurissa Baba Yaga. Slender Man puolestaan edustaa internetkulttuuria (eikä ole siis esimerkiksi pelkästään amerikkalaista kulttuurin tuote).

Selvänä erona on kuitenkin se, että muinaiset \Constructit\ on jo tuhottu ja voitettu, ne ovat siis lakanneet olemasta pelottavia. Slender Man sen sijaan on uusi eikä keinoja sen tuhoamiseksi ole vielä keksitty.

Sagel uskoo, että \Construct\ heikentyy Halloweenina sekä talvipäivänseisauksena (21.12.). Sagel perustelee asian seuraavasti: Halloweenina pelosta tulee hauskaa, eikä \Construct\ kykene hyödyntämään ihmisten pelkoa, joka normaalisti toimii \Constructin\ päävoimana.  Talvipäivänseisauksen merkitystä Sagel ei avaa.

Ydinteorian perustana ovat roolit, joille Sagel yrittää löytää esittäjät.  Roolit ovat Tietäjä (Sage) Mystikko (Mystic), Erakko (Hermit), Soturi (Warrior), Sankari (Hero) ja Vartija (Guardian). Myös muita rooleja on, mutta nämä kuusi muodostavat ydinjoukon.

Sagel uskoo, että tietäjiä tarvitaan kolme. Yksi keskittyy aseisiin, toinen puolustukseen ja kolmas vihollisen ominaisuuksiin. Toisin sanoen tietäjistä muodostuvat Miekka (Sword), Kilpi (Shield) ja Käärinliina (Shroud, voidaan suomentaa myös kosketussuoja). Sagel pyrkii löytämään aseen, jolla hyökätä \Constructia\ vastaan. Hän uskoo, että aseeksi käy partiotytön veitsi, jonka tyttö on iskenyt Slender Maniin. Veitsen voima perustuu siihen, että se on Slender Manista valuneen aineen peitossa. Samalla aineella Sagel itse sai Slenderin perääntymään tämän vaaniessa Sagelia.

* * *

Kuten  jälkikäteen tiedetään, ei Sagel joukkoineen onnistu voittamaan Slender Mania. Blogin viimeisistä merkinnöistä käy ilmi, että \Agentit\ siepaavat Sagelin ja blogi hakkeroidaan. Lopulta vaikuttaa siltä, että kaikki projektiin osallistuneet tulevat hulluiksi.

Lopuksi

White Elephants ei ole maailman helppolukuisin blogi, mutta näillä muutamilla koordinaateilla saat siitä halutessasi ehkä paremmin tolkkua.

Voit lukea blogia täällä : http://whiteelephantsarchive.blogspot.fi

Suosittelen myös slenderbloggins-sivustoa, jossa Slender Man –myyttiä käsitellään asiallisesti ja mielenkiintoisesti : http://slenderbloggins.wordpress.com

Onnea matkaan!

Ilmaisherkkuja Cujolle ja muille ihanille unelmalemmikeille!

Tämä on kauhublogi, koska kauhu on minulle maailmassa toiseksi tärkein asia.
Kauhu on toinen niistä kahdesta, jotka minun mielestäni maksavat vaivan.
Kauhu tekee minut onnelliseksi.

Kauhun ohi menevät kaikissa olemassa olevissa sekä kuvitteellisissa maailmoissa ainoastaan
koirat.
Tuosta oikealla olevasta pikkuruisesta esittelytekstistä käy ilmi, että minulla on koira ja se koira on maailman ihanin (yleensä).
Koira sai jo ennen syntymäänsä nimekseen Cujo sen huikean kauhuromaanin mukaan, jonka Stephen King kirjoitti 80-luvun alussa.

Cujo näyttää tältä:

Cujo on 3 ja puolivuotias valkoinen länsiylämaanterrierityttö, joka käyttäytyy hyvin kun siltä tuntuu.

Olen halunnut koiraa aina. Tai niin kauan kuin jotain olen osannut haluta. Vanhemmat sanoivat ei kaksikymmentä vuotta. Sitten asuin hetken ulkomailla ja muutin lopulta Turkuun yksiöön. Sinne en tilan rajallisuuden ja opiskelukiireiden vuoksi uskaltanut koiraa ottaa.

Lopulta löysin maailman ihanimman miehen, muutimme reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen yhteen ja aloimme odottaa Cujoa.

Kului melkein vuosi.

Cujo muutti meille Littoisista maailiskuun lopussa, kun kaikkialla oli kuraa. Pieni valkoinen pötkö ulisi ja vinkui koko matkan Turkuun. Uudessa kodissa pissa valui heti siihen lattian ainoaan neliömetriin, jossa ei ollut sanomalehteä. 

Sen jälkeen Cujo tassutteli eteisen lipaston alle ja nukahti.

Aamulla nousin seitsemältä ja kannoin pennun pihalle muka pissalle. 

Cujo istuutui kenkäni päälle ja näytti siltä, ettei aio ottaa askeltakaan.

Lopulta kannoin pennun takaisin sisään.

Ensimmäiset puoli vuotta olin kauhusta jäykkänä. Itkeskelin paljon ja usein, sillä pelkäsin

Cujon kuolevan käsiini. Seurasi ripulipäiviä, oksennuksia, punkkeja, liukastumisia, jalkoihin jäämistä ja kaikkea muuta kamalaa. Cujo pysyi hengissä.

Pahimmat viikot olivat noin vuosi sitten, kun Cujolla puhkesivat allergiat. Ripuli ei mennyt ohi, vaikka syötettiin mitä ja tassut punoittivat ja kutisivat jatkuvasti. Tuli aika testata eläinlääkärivakuutuksen kattavuus.

Seurasi syksyn kestänyt allergiadieetti sekä tassujen pesua lääkeshampoolla. Eteisessä oli pysyvästi pakkaus kertakäyttöisiä tassupyyheitä, joilla kuratassut pyyhittiin aina lenkin jälkeen. Lopulta hommaan tuli selvyys ja varovaisten kokeilujen jälkeen löytyi oikea ruoka.

Cujo on minulle valtavan rakas ja pidän koirista ehdottomasti enemmän kuin useimmista ihmisistä. 

Cujon tultua jäivät baari-illat lopullisesti taakse, sillä mikään drinksu ei vedä vertoja kainaloon käpertyvälle koiralle tai yheiselle syysretkelle vaikkapa Kakolan mäelle. 

Cujo ei omista huiveja, huppareita tai nahkatakkeja. Pyrin pitämään tuon valkoisen puntin elämän koiralle soveliaana. Vaatevarasto koostuu heijastinliivistä, kurahaalarista sekä sadetakista, joka pinkin värin vuoksi soveltuu hyvin metsässä juoksenteluun. 

Ruoan suhteen joudun olemaan tarkka. Kaikki mahtavat sokeri-vehnäihanuudet jäävät kauppaan. Sen sijaan kiikutan vähän väliä kotiin hirveä ja poroa.

Pikkuveljeäkin olemme Cujolle harkinneet, mutta juuri nyt elämään ei mahdu toista koiraa.

Cujo on maailman paras lenkkikaveri eikä mikään vedä vertoja ulkoilusta väsyneen koiran lämmölle ja tassujen tuoksulle. <3

PS. Vinkkinä niille lukijoille, joilla on koira, niin nyt on mahdollista saada ilmaista koiranruokaa yhden paketillisen verran.

Itse en ole juuri tuota ruokaa vielä kokeillut, mutta tarkoitus olisi ottaa ruoka kokeiluun jo tänään. Moni barf-ruoka sopii allergikko-Cujollekin hyvin ja mielelläni tuon vaihtelua pelkkiin nappuloihin. Sitä paitsi sellainen vaikkapa raa'alta kalalta haiseva kiitosnuolaus ruokailun jälkeen on ihan omaa luokkaansa!

Ilmaisen ruokapakkauksen saat täältä:

www.mushbarf.fi/ilmainen-ateria

Sen tarjoaa:

Japanilaiset kammotukset

Tässä joukko japanilaisia monstereita, aivan huippuja:

http://ghostsnghouls.com/2013/08/07/11-of-japans-most-bizarre-supernatural-beings/

SLENDER MAN TAITEESSA JA KULTTUUREISSA

Vilkaisin tässä taannoin blogini tilastoja ja yksi teksti on viimeisten kuukausien aikana noussut luetummaksi kuin muut yhteensä. Kirjoitusta Slender Manista on klikattu ja jaettu Facebookissa ja valtaosa niistä Google-hauista, joilla blogiini on päädytty, liittyvät Slender Maniin. Siispä tässä teille uusi Slender Man -postaus. Lukeminen jälleen omalla vastuulla.

Slender Manin uskotaan olleen olemassa vuosisatoja, tarinoita kerrotaan useissa eri kulttuureissa ja hahmo esiintyy myös taiteessa. Slender Manin hahmo kietoutuu yhteen monien muiden hahmojen kanssa, joita tavataan maapallon joka kolkassa. Onko kyse samasta hahmosta vai ovatko nämä painajasimaiset hahmot vain sukua keskenään? Kokosin tähän joukon olentoja, joilla on jonkinlainen yhteys Slender Maniin. Lista ei ole kattava ja lisää löytyy varmasti.  

MUINAISET KULTTUURIT

Luolamaalauksissa Brasiliassa, Serr de Capivaran kansallispuistossa esiintyy omituinen, venytetty hahmo, joka taluttaa lasta kädestä. Maalaus on ajalta 9000 eKr. Sen yhteyksistä Slender Maniin kuitenkin kiistellään, sillä kuvasta puuttuvat Slenderille tyypilliset ylimääräiset raajat.

Babyloniassa, akkadien ja sumerien keskuudessa uskottiin paholaiseen nimeltä alû. Sana merkitsee ”puoli-ihmistä” tai ”puolipaholaista”. Alû oli kasvoton ja sillä oli tapana hiipiä uhriensa makuuhuoneisiin ja säikytellä ihmisiä näiden nukkuessa. Alûn kerrotaan aiheuttaneen muun muassa puhekyvyttömyyttä ja tajunnan häiriöitä.

Atsteekkitaiteessa on kuvauksia, joissa papit poistavat sydämen uhreilta, joilla on useampia raajoja. Joissain teoksissa myös papit kuvataan moniraajaisina.

Maya-kulttuurissa suuret, pitkäoksaiset Ceiba-puut  (suomeksi Kapokkipuut) olivat pyhiä. Näihin puihin liittyivät usein pelottavat tarinat sekä itse paholainen. Eräässä tarinassa paha henki naamioituu Ceibaksi , joka viekoittelee juopuneen miehen. The Ceiba Man oli Maya-kulttuurin jumalhahmo, joka asui Ceiba-puissa. Mayat myös uhrasivat näille puille.

Kiinnostava historiallinen viittaus myös löytyy Egyptistä, ajalta 3100 eKr. Faarao Waznerin haudasta löytyy hieroglyfikaiverrus, joka esittää erikoista hahmoa, jolla on useita yläraajoja. Vastaavaa ei ole löydetty milloinkaan muista hieroglyfejä käyttäneistä kielistä.

EUROOPPA

Iso-Britannia ja Skotlanti

Fear Dubh, joka lähteestä riippuen kääntyy englanninkielen sanoiksi Dark Man tai The Devil, on skottimytologian hahmo, jonka kerrotaan vainoavan ihmisiä metsässä kulkevilla, yksinäisillä poluilla. Fear Dubh kuvataan kaikissa tarinoissa pahaksi. Näiden kauhutarinoiden tarkoitus on ollut pitää lapset sisällä ja estää näitä lähtemästä omin päin metsään.

Englannissa tunnetaan hahmo nimellä Tree Man. Tree Manilla kerrotaan olevan useita raajoja, jotka muistuttavat puunoksia. Hänet on nähty ainoastaan metsissä ja vanhemmat käyttävät tätäkin tarinaa usein saadakseen lapset tottelemaan. Historiasta löytyy kuitenkin muutama katoaminen, joiden uskotaan liittyvän Tree Maniin.

Brittein saarilta löytyy myös 7-jalkainen hahmo nimeltä The Clutchbone.  Ensimmäiset tarinat ovat 1800-luvun alusta ja niissä Clutchbone  kuvataan mustana hahmona, jolla on nahkainen iho ja sen pää muodostuu palavasta soihdusta. Clutchbone on poikkeuksellisen väkivaltainen ja hahmoon liitetään usein uhrien katoaminen, polttaminen ja silpominen.

Saksa

Der Ritteriä kuvaavat, saksalaiset puupiirrokset 1800-luvulta ovat Hans Freckenberg –nimisen kuvataiteilijan tekemiä.  Freckenberg teki piirrokset jo 1500-luvulla, mutta ne löydettiin vasta 1883 Halstbergin linnasta. Freckenberg tunnettiin tarkoista anatomisista kuvauksistaan ja juuri siksi piirroksissa esiintyvä hahmo venyneine raajoineen ja ylimääräisine käsineen on herättänyt keskustelua. Hahmon on nähty symboloivan tuohon aikaan Euroopassa riehuneita uskonsotia ja toisaalta sen on taas uskottu kuvaavan Halstbergin linnan lähistöllä 1543 tapahtuneita arvoituksellisia katoamistapauksia.

Niin tai näin, moni uskoo Freckenbergin halunneen kuvata piirroksissaan Mustassa Metsässä (Black Forrest) eläneen keijun (Tässä kohtaa haluan muistuttaa, että keiju ei aina ole viitannut suloiseen siivekkääseen vaan tunnetaan myös liuta erittäin pahoja keijuja.). Legendan mukaan tuhmat lapset, jotka salaa vanhemmiltaan hiipivät yöllä kiellettyyn metsään, saivat peräänsä Der Grobmannin, joka tuosta hetkestä lähtien vainosi lapsia kunnes sai nämä kiinni tai kunnes lapset vapaaehtoisesti kertoivat vanhemmilleen luvattomista teoistaan.

Niin ikään saksalaisesta runoudesta löytyy hahmo nimeltä Schlankwald. Nimi suomentuu kankeasti, mutta viittaa laihaan metsään. Schlankwald on metsän vartija, joka sieppaa lapsia ja saalistaa niitä, jotka uskaltautuvat metsään. Schlankwaldin syntyajankohtaa ei tiedetä.

Brandenburgin kaupungissa päivättiin 1550-luvulla puupiirros, joka esittää miestä, jolla on yllään moderni puku ja jonka käsivarret muistuttavat lonkeroita.

Yksi saksalaisen renessanssitaiteilija Hans Baldungin kuuluisimmista maalauksista on suomenkieliseltä nimeltään Naisen kolme ikäkautta (Three Ages of Woman and Death), jossa luurankomainen hahmo kannattelee tiimalasia naisen pään päällä. Vuonna 2003, kun maalausta tutkittiin, löydettiin näkyvän maalauksen alta toinen. Alun perin taiteilija oli maalannut luurangolle monta kättä, mutta päätynyt lopullisessa versiossa peittämään ylimääräiset raajat.

Romania

Romaniasta puolestaan löytyy kansansatu, joka kertoo Pitkästä Miehestä (Tall Man). Pitkällä Miehellä kerrotaan olevan useita käärmemäisiä raajoja sekä mustat vaatteet. Usein kerrotussa tarinassa Pitkä Mies pakottaa perheen äidin tappamaan miehensä ja lapsensa. Tämän jälkeen Pitkä Mies liukuu sisään tulisijan kautta ja puristaa äidin ”palavaan syleilyynsä”.

Pohjois-Amerikka

Slendylle sukua lienee myös Pohjois-Amerikasta lähtöisin oleva Wendigo (tunnetaan myös muun muassa nimillä Windigo, Weendigo, Windago, Waindigo Windiga). Wendigo on ihmisiä vainoavapaha henki tai hirviö, joka elää pohjoisen metsissä ja käyttää ravinnokseen ihmislihaa. Wendigolla onkin vahva yhteys talveen ja kylmyyteen sekä niiden yhteydessä ilmenneeseen nälänhätään. Legendan mukaan ihminen, joka nälissään syö toisen ihmisen lihaa, muuttuu Wendigoksi. Tällainen ihminen on tuomittu vaeltamaan maan päällä ikuisesti, sammumattoman ihmislihan riivaamana.

Psykiatria tuntee myös wendigo-psykoosin, jonka oireisiin liittyvät muun muassa oksentelu, anoreksia ja unettomuus.

Wendigon ja Slender Manin välillä on monia yhtäläisyyksiä, molemmat liitetään usein metsään, kumpikin vainoaa uhriaan, ajaa tämän hulluuteen ja lopulta tappaa. Joidenkin kuvausten perusteella Wendigo oli Slender Manin tapaan musta, pitkä ja kalpeaihoinen. Erojakin kuitenkin löytyy, sillä joissain kuvauksissa Wendigon on sanottu olevan kokonaan karvojen peitossa. 

Pohjoisamerikkalainen myytti on myös Bundle, eräänlainen mörkö, jonka ulkonäkökuvaukset vaihtelevat niin paljon, että tarkkoja tuntomerkkejä on mahdotonta antaa. Bundle-tarinoille yhteistä on Slenderinkin yhteydessä tavattu Tulpa-vaikutus, jossa Bundlesta puhuminen tai kirjoittaminen saa Bundlen syntymään kyseiseen tilanteeseen.

Pohjois-Amerikka tuntee myös liudan suolla eläviä hirviöitä. Yhtenä esimerkkinä ovat valtavat hämähäkit, jotka sitovat ihmiset seittiinsä ja vetävät nämä suon mustaan syvyyteen.

Karibialta on puolestaan lähtöisin Taíno-kulttuuri, jonka legendat kertovat hupia- tai op’a-nimisestä, öisin ilmestyvästä hahmosta, jolla ei ole kasvoja. Hupia vainoaa ja halvaannuttaa uhrinsa ja ajaa nämä hulluuteen.

Venäjä

Venäjällä pitkä ja laiha hahmo tunnetaan ”korjaajana”, joka saalistaa niitä joiden syntyperään tai olemassaoloon liittyy epätyypillisiä piirteitä. Esimerkkinä mainitaan aviottomat lapset.

Aasia

Japanissa nopperabou on kasvoton aave, jota kuvaillaan erittäin pelottavaksi, joka saa nautintoa ihmisten säikyttelystä. Muuten nopperabout ovat yleensä harmittomia.

Lisätietoa:

http://creepypasta.wikia.com/wiki/The_Slender_Man

http://fi.wikipedia.org/wiki/Wendigo

http://theslenderman.wikia.com/wiki/Slender_Man_in_Mythology_and_Culture