Aavelaivat

Aavelaivaksi kutsutaan alusta, jolla ei ole kyydissään elävää miehistöä. Aavelaiva voi olla puhtaasti tarua, kuten Lentävä hollantilainen tai todellinen hylky, joka on löydetty ajelehtimasta mereltä vailla (elävää) miehistöä. Myös käytöstä poistettua, muttei vielä romutettua alusta voidaan kutsua aavelaivaksi. Tässä jutussa esittelen kolme todellista aavelaivaa.

 Ourang Medan

S.S. Ourang Medan oli aavelaiva, joka tarinan mukaan upposi Indonesian lähellä sen jälkeen, kun sen koko miehistö oli kuollut erikoisissa olosuhteissa. Tarinan todenperäisyys on kyseenalaistettu ja on epäilty, ettei koko alusta koskaan ollut edes olemassa. Aavelaivoista puhuttaessa Ourang Medan on kuitenkin legenda.

Lähteestä riippuen joko kesäkuussa 1947 tai helmikuussa 1948 kaksi amerikkalaisalusta,  City of Baltimore ja Silver Star, poimivat  hätäviestin purjehtiessaan Malakansalmen tuntumassa. Viestin lähettäjänä oli hollantilainen Ourang Medan ja se kuului näin:

”S.O.S. from Ourang Medan * * * we float. All officers including Captain, dead in chartroom and on the bridge. Probably whole of crew dead * * *.”

Tätä seurasi muutama satunnainen piste ja viiva, jotka eivät merkinneet mitään.

Sitten: ”I die”.

Eikä muuta. Ourang Medan vaikeni iäksi.

Silver Star paikansi aluksen ja lähti apuun. Se löysi ilmeisen vahingoittumattoman aluksen, joka kuitenkin oli ihmisruumiiden peitossa. Ruumiit retkottivat selällään, jähmettyneet kasvot kääntyneinä kohti aurinkoa, suut auki ja silmät taivaalle tuijottaen. Ruumiissa ei näkynyt väkivallan merkkejä. Myös alus vaikutti vahingoittumattomalta.

Kukaan Ourang Medanin miehistöstä ei ollut elossa.

Laivan kapteeni löytyi komentosillalta, muu miehistö makasi pitkin alusta. Hätäviestin lähettäneen upseerin sormet lepäsivät yhä lennättimellä.

Lähes välittömästi Silver Starin miehistön astuttua laivaan ja todettua kaikki kuolleiksi, Ourang Medan syttyi tuleen. Amerikkalaismiehistö pakeni laivasta ja vähän tämän jälkeen Ourang Medanin nähtiin räjähtävän ja uppoavan.

Ourang Medanin kohtalo on yhä arvoitus, mutta erilaisia teorioita on esitetty.

Aluksen on epäilty salakuljettaneen kemikaaleja. Meriveden päästyä sisään laivan ruumaan, nämä kemikaalit olisivat reagoineet ja kaasuuntuneet. Syntyneet myrkkykaasut olisivat sitten tappaneet miehistön joko tukehduttamalla tai myrkyttämällä. Myöhemmin merivesi saattoi reagoida ruumassa mahdollisesti olleen nitroglyseriinin kanssa aiheuttaen tulipalon ja räjähdyksen, josta Silver Starin miehistö raportoi. Alus on myös saattanut kuljettaa hermokaasua, joka koitui miehistön kohtaloksi.

Toinen teoria esittää, että miehistön kuoleman syynä olisi ollut huonosti vartioitu tai viallinen höyrykattila, josta vapautunut häkä olisi tappanut miehistön. Myöhemmin höyrykattila saattoi sytyttää koko aluksen tuleen ja aiheuttaa räjähdyksen.

Myös ufojen ja yliluonnollisten ilmiöiden syytä Ourang Medanin tuhoon on pohdittu. Perusteluina on esitetty luonnollisen kuolinsyyn epäselvyys tai jopa puuttuminen, kuolleiden kasvoilla olleet kauhistuneet ilmeet ja huhu, jonka mukaan yksi kuolleista olisi osoittanut kohti tuntematonta vihollista.

Tapahtumien todenperäisyydestä kiistellään ja niistä on myös kirjoitettu paljon. Ensimmäiset jutut ilmestyivät hollantilais-indonesialaisessa sanomalehdessä helmi-maaliskuussa 1948.

Lehti julkaisi aiheesta kolmen osan juttusarjan, joka poikkesi tässä esitetystä kertomuksesta.

Silver Starin nimeä jutuissa ei mainita, mutta Ourang Medanin löytymispaikka kerrotaan tarkasti. Juttusarjassa kerrotaan myös yhdestä miehistön jäsenestä, jonka väitetään selviytyneen Ourang Medanin tuhosta. Lähetyssaarnaajat löysivät miehen Pokaakkun atollilta, jossa mies teki kuolemaa. Ennen kuolemaansa mies kertoi lähetyssaarnaajille Ourang Medanin kuljettaneen huonosti pakattua rikkihappoa, jonka kaasuja vapautui rikkinäisistä säiliöistä. Nämä  myrkylliset kaasut tappoivat miehistön.  Miehen mukaan Ourang Medan oli ollut matkalla nimettömästä kiinalaissatamasta Costa Ricaan ja se pyrki kaikin keinon välttelemään virallisia tahoja. Tämän kerrottuaan miehistön viimeinen jäsen, nimettömäksi jäävä saksalaismies, kuoli.

On epäselvää, oliko Ourang Medania todellisuudessa koskaan edes olemassa. Aluksen tiedot puuttuvat Lloyd’s Shipping Register- nimisestä laivojen luokituslaitoksen rekisteristä. Ourang Medan –nimisestä aluksesta ei löydy mainintaa minkään maan rekisteristä, ei edes Hollannin, jonka lipun alla se tiettävästi seilasi. Lisäksi kaikenlainen tieto aluksen rakennusvaiheista ja historiasta puuttuu. Myöskään onnettomuudesta tai sen tutkinnasta ei ole löydetty raportteja. Jo pelkästään aluksen kuljettama lasti on ollut niin vaarallista, että siitä olisi tuohonkin aikaan tehty tarkat kirjaukset ellei kyse sitten todella ollut salakuljetuksesta.

S.S. Ourang Medan lepää ikuisesti Tyynen valtameren pohjassa, lähellä Indonesian rannikkoa ja sen hylky kätkee sisäänsä kammottavan salaisuuden.

Lähteet:

Mysteriousuniverse.org

Wikipedia

Mary Celeste

Marraskuun alkupuolella 1872 kuunari Mary Celeste aloitti purjehduksensa New Yorkista Genovaan. Mukanaan sillä oli seitsenhenkinen miehistö, kapteeni sekä Briggsien perhe, isä äiti ja kaksivuotias Sophia. Ruumassa matkasi 1701 tynnyrillistä spriitä (joissain lähteissä puhutaan myös viinistä).

Noin kuukautta myöhemmin Mary Celeste nähtiin purjehtimassa täysin purjein Portugalin rannikon tuntumassa. Mary Celesten huomasi Dei Gratia –niminen alus, jonka päällikkö tunsi hyvin Briggsien perheen. Hän tiesi, että Mary Celesten olisi jo pitänyt olla perillä Genovassa, mutta sen sijaan Mary Celeste purjehti yhä Atlantilla epävakaasti ja purjeet revenneinä.

Tarkkailtuaan alusta hetken Dei Gratian kapteeni lähetti kolme miestä tutkimaan alusta.

Saavuttuaan perille miehet huomasivat, että aluksen miehistö oli kadonnut. Laiva vaikutti olevan hyvässä kunnossa, joskin se oli kastunut sisältä. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että alus olisi jätetty uppoamisvaaran vuoksi. Pelastusvene puuttui, samoin kuin aluksen navigointilaitteet.

Yhdeksän spriitynnyriä oli tyhjänä ja laivan kaikki paperit kadoksissa. Lokikirja oli kuitenkin jäljellä. Viimeinen merkintä oli tehty 25. marraskuuta eikä merkinnässä mikään viitannut onnettomuuteen.

Mary Celesten miehistön ja Briggsien kohtalo on yhä arvoitus. Katoamisen syyksi on ehdotettu merirosvoja, myrskyä ja ruokamyrkytystä. Myös ufoja on tarjottu selitykseksi. Miehistön jäsenten tavarat olivat tallella lukuun ottamatta kahden saksalaisveljeksen tavaroita. Heidän epäiltiin murhanneen miehistön ja paenneen pelastusveneellä. Todellisuudessa veljekset olivat menettäneet aikaisemmin samana vuonna omaisuutensa haaksirikossa ja olivat nyt matkalla perheidensä luokse.

Vaikka alus oli ehjä, oli sen keulassa molemmin puolin lähes identtiset vauriot. Näiden vaurioiden syntyä ei ole saatu selvitettyä, mutta asiassa epäiltiin vakuutuspetosta. Höyrylaivat olivat tuohon aikaan syrjäyttämässä purjelaivat eikä ollut tavatonta, että purjelaivoja upotettiin tai vahingoitettiin vakuutusrahojen toivossa.

Merirosvojen hyökkäystä vastaan puhuu se, että laivan alkoholilasti oli lähes koskematon.  Huonoa säätä on turha syyttää, sillä laiva oli hyvässä kunnossa eivätkä muut samaa reittiä purjehtineet alukset olleet raportoineet huonosta säästä. Myös tsunamia tai maanjäristystä on epäilty, mutta myöskään sellaisia ei tuolloin oltu havaittu. Lisäksi koko miehistön katoaminen edellyttäisi, että jokainen heistä olisi seissyt laivan kannella aallon pyyhkäistessä aluksen yli. Tämä on hyvin epätodennäköistä.

Laivan ruumassa ollut alkoholi on saattanut aiheuttaa tulipalon. Tällaisessa tapauksessa miehistö on luultavasti evakuoinut itsensä pelastusveneeseen ja jättäytynyt köyden päähän laivasta seuraamaan tilannetta. Jossain vaiheessa pelastusvene on kuitenkin mahdollisesti irronnut ja miehistö on ajautunut liian kauas Mary Celestestä.  

Huomio kiinnittyy myös siihen, miksi viinatynnyreistä yhdeksän oli tyhjiä. Nämä yhdeksän tynnyriä olivat punaista tammea eivätkä valkoista, kuten muut. Punainen tammi on puuna huokoisempaa ja päästää näin ollen helpommin lävitseen höyryä. Pienikin kipinä, esimerkiksi tynnyreiden yhteen hankautumisesta syntynyt, on saattanut yhdessä höyrystyneen alkoholin kanssa aiheuttaa suuren räjähdyksen. Vaikka laiva oli löydettäessä ehjä eikä räjähdystä ollut tapahtunut, on miehistö kuitenkin saattanut evakuoida itsensä varmuuden vuoksi.

Tätä teoriaa vastaan sotii kuitenkin moni asia. Ensinnäkin ruuma oli löydettäessä lukittu. Lastia purettaessa ei havaittu alkoholin hajua eikä ruumassa ollut merkkejä vuotaneesta alkoholista. Lisäksi höyrystyminen vaatii riittävän lämpötilan, eikä sellaisia olosuhteita ollut matkalla.

On myös mahdollista, että Mary Celeste eksyi. Aluksen tiedetään poikenneen kurssilta väistääkseen myrskyä ja tämän vuoksi kapteeni on saattanut olla epävarma laivan sijainnista. Myös Mary Celesten löytänyttä Dei Gratian miehistöä on epäilty syylliseksi miehistön katoamiseen.

Mary Celesten miehistö katosi ja vei mukanaan suuren salaisuuden. Katoamista seuranneen vuoden alussa löydettiin Espanjan rannikolta kaksi pientä lauttaa, joista toisella lepäsi neljä ja toisella yksi ruumis, joka oli kääritty Amerikan lippuun. On epäilty, että nämä ruumiit olisivat kuuluneet Mary Celesten miehistön jäsenille, mutta ruumiiden henkilöllisyyttä ei koskaan selvitetty.

Lähteet:

Sometimes Interesting

Wikipedia

Carroll A. Deering

Carrol A. Deering löydettiin ajelehtimasta Pohjois Carolinasta 1921. Sen miehistö oli kateissa ja epäiltiin, että sen kohtaloksi olisi koitunut Bermudan kolmio.

Deering lähti viimeiselle matkalleen elokuussa 1920 lastinaan hiiltä. Sen oli tarkoitus purjehtia Norfolkista, Virginiasta Rio de Janeiroon, jonne se saapuikin 8. syyskuuta. Deering jatkoi matkaansa joulukuun alussa ja pysähtyi täydentämään varastojaan Barbadoksella. Yliperämiehen ja kapteenin välillä ilmeni epäsopua. Yliperämiehen kuultiin jopa uhkailevan kapteenia tämän selän takana, minkä vuoksi yliperämies pidätettiin, mutta jo tammikuussa kapteeni armahti yliperämiehen ja purjehdus jatkui kohti Hampton Roadsia.

Seuraavan kerran alus nähtiin Pohjois-Carolinassa tammikuun lopulla 1921, kun se ohitti majakkalaivan. Majakkalaivan kapteeni kertoi laihan, punahiuksisen miehen tervehtineen häntä ja kertoneen vierasmaalaisella aksentilla, että alus oli menettänyt ankkurinsa. Kapteeni merkitsi asian ylös, muttei voinut raportoida asiasta eteenpäin, sillä radio oli mykkä. Hän pani merkille, että miehistö vaelsi laivan kannella, alueilla, jonne miehistöllä ei tavallisesti ollut asiaa. Seuraavana päivänä Deering ohitti SS Lake Elon –nimisen aluksen. Tämän viimeisen kohtaamisen  perusteella on voitu päätellä Deeringin ajautuneen omituiselle kurssille.

Tammikuun viimeisenä päivänä Deering nähtiin Cape Hatterasin rannikolla, alueella joka oli tunnettu vaarallisuudestaan. Siellä haaksirikko ei ollut harvinaisuus ja myös Deering oli ajautunut karille. Sen runko oli vaurioitunut ja purjeet märät. Tuolloin pelastusalukset yrittivät ottaa Deeringiä kiinni, mutta epäonnistuivat huonon sään vuoksi. Lopulta alukseen päästiin käsiksi helmikuun alussa ja välittömästi kävi selväksi, että se oli hylätty.

Deeringin lokikirja ja navigointilaitteisto puutuivat ja miehistön henkilökohtaiset tavarat sekä pelastusveneet olivat poissa. Ruokaa oli valmisteltu muutamaksi päiväksi ennen laivan hylkäämistä. Rannikkovartiosto koetti pelastaa alusta turhaan. Lopulta Deering upotettiin maaliskuun alussa dynamiitilla, sillä sen katsottiin olevan vaaraksi muille aluksille.

Miehistön katoamista alettiin tutkia. Alueella, jolla miehistö oli kadonnut, oli hukkunut myös monia muita aluksia. Osa katoamisista selittyi myrskyllä, muttei Deeringin mysteeri. Erilaisia teorioita esitettiin ja varsinkin aluksi epäiltiin katoamisen aiheuttajaksi ulkopuolista tahoa, erityisesti merirosvoja. Todisteita tai epäiltyjä ei kuitenkaan löydetty.

Myös kapinaa epäiltiin. Erityisesti Barbadoksen tapahtumat viittasivat siihen, etteivät kapteenin ja miehistön väliset suhteet laivalla olleet kunnossa. Lisäksi majakkalaivaa tammikuussa tervehtinyt laiha, punahiuksinen mies ei varmuudella ollut laivan kapteeni. Mitään varmoja todisteita kapinastakaan ei kuitenkaan ole.

Alus seilasi myös Bermudan kolmion alueella ja monet ovat halunneetkin selittää miehistön katoamista yliluonnollisilla tapahtumilla. Viimeinen havainto miehistöstä ja laivan lopullinen upotuspaikka ovat kuitenkin kaukana siitä alueesta, jota kutsutaan Bermudan kolmioksi.

Virallinen syy miehistön katoamiselle jäi selvittämättä.

Jälleen kerran meri kätkee syvyyksiinsä lopullisen totuuden.

Lähteet:

Wikipedia

National Park Service

Bella in the Wych Elm

Edellinen postaus käsitteli selvittämättömiä murhia. Tämä viikkoa alkaa hieman toisenlaissa merkeissä. Maanantain kunniaksi perehdyin yhteen tunnetuimmista tapauksista, jossa uhri jäi arvoitukseksi.

                                                                      * * *

Huhtikuussa 1943 joukko poikia oli metsässä aikomuksenaan ryöstellä lintujen pesiä. He löysivät puun, vuorijalavan, jonne yksi pojista kiipesi siinä toivossa, että löytäisi sieltä linnunpesän. Lintujen sijaan hän löysikin puusta kallon ja tarkemmin katsottuaan kokonaisen ihmisen luurangon.

Koska poikajoukkio oli mailla luvatta ja kyseenalaisin motiivein, he jättivät luut paikoilleen, vannoivat pyhästi pysyä asiasta vaiti ja lähtivät kotiin. Illalla yksi pojista kuitenkin kertoi löydöksestä vanhemmilleen.

Poliisi löysi puusta lähes täydellisen ihmisen luurangon, kengän, kultaisen vihkisormuksen ja vaatteiden riekaleita. Maahan puun lähelle oli haudattu irtileikattu käsi.

Tutkimuksissa paljastui, että luuranko kuului 35-40-vuotiaalle naiselle, joka oli ollut kuolleena ainakin puolitoista vuotta. Naisella oli ruskeat hiukset, epämuodostunut alaleuka ja hän oli synnyttänyt ainakin kerran.
Ruumiin suusta löytyi taftia, mistä päätellen nainen oli tukehtunut kuoliaaksi. Asennosta pääteltiin, että ruumis oli tuotu puuhun pian kuoleman jälkeen, ennen kuolonkankeutta.

Ruumista ei koskaan tunnistettu. Elettiin Toista Maailmansotaa ja ihmisiä oli kadoksissa paljon. Poliisi julkaisi naisen mahdolliset tuntomerkit, muttei saanut koskaan ratkaisevaa vihjettä. Luurangon tarkka löytymispaikka on unohtunut historiaan eikä ruumiinavauspöytäkirjaakaan ole enää saatavilla.

Vuonna 2014 Steve Punt esitteili kaksi mahdollista uhria.  Ensimmäinen mahdollinen henkilöllisyys luurangolle löytyi tunnustuksen kautta. Vuonna 1953 Una Mossop kertoi serkkunsa Johnin tunnustaneen perheelleen vieneensä ystävänsä kanssa naisen puuhun. John oli tavannut ystävänsä pubissa ja tämän ystävän seurassa oli ollut nainen. Myöhemmin nainen oli tullut humalaan ja sammunut. Miehet olivat vieneet naisen onttoon puuhun ja toivoivat siten säikyttävänsä naisen pois pahoilta teiltä.

Jack itse kuoli ennen kuin ruumis löytyi ja nousi otsikoihin. Hän eli viimeiset vuotensa suljettuna mielisairaalaan nähtyään toistuvaa painajaista naisesta, joka tuijotti häntä puusta.

Toinen mahdollinen henkilöllisyys raportoitiin poliisille vuonna 1944. Birminghamilainen prostituoitu kertoi poliisille Bella-nimisen naisen kadonneen kolme vuotta aiemmin. 

Kumpikaan näistä johtolangoista ei ratkaissut mysteeriä.

Muutama vuosi ruumiin löytymisen jälkeen nousi esiin teoria rituaalimurhasta. Professori Margaret Murray alkoi hämmentää tutkintaa puhumalla okkultistisesta seremoniasta, nimeltä ”Hand of Glory”. Lehdistö riemastui. Se mässäili yksityiskohdilla ja erityisen innoissaan se kirjoitti paikallisesta miehestä, joka oli löydetty naisen ruumiin löytöpaikan läheltä kuolleena. Miehen ruumis oli naulittu maahan talikolla. Murray yhdisti nämä murhat ja Scotland Yard tarttui syöttiin.

1950-luvun alussa suuri yleisö yhdisti jo automaattisesti noituuden ja mustan magian näihin kuolemiin. Vuonna 1953 nuori nainen otti yhteyttä lehdistöön ja väitti tuntevansa murhaajat ja tarina sai uuden käänteen. Anna-niminen nainen väitti, että kuoleman takana olisi ollut saksalainen vakoojarinki. Tarina oli uskottava, sillä alueella sijaitsi monia asetehtaita, joista natsit olivat olleet kiinnostuneita.

Yleisö nieli teorian ilolla. Elettiin Kylmän Sodan aikaa ja James Bond oli juuri debytoinut valkokankaalla. Puheet satanistisesta kultista unohdettiin ja irtokäsi sai luonnollisen selityksen villieläimistä. Tutkinta alkoi vähitellen jäädä muiden asioiden jalkoihin.

Vuonna 1968 kirjailija Donald McCormick käsitteli molempia murhia kirjassaan Murder by Witchcraft. Hän väitti, että Bella olisi ollut natsien vakooja SEKÄ okkultisti, oikealta nimeltään Clarabella. McCormick väitti päässeensä käsiksi aineistoon, joka paljasti Clarabellan laskeutuneen alueelle laskuvarjolla vuonna 1941.

McCormickilla ei juuri ollut esittää lähteitä teoriansa tueksi, mutta teoria sai vahvistusta, kun tarkastelluun otettiin lähemmin Josef Jakobs –nimisen Gestapon agentin pidätys. Jakobs napattiin kiinni hänen laskeuduttuaan laskuvarjolla Cambridgeshireen tammikuussa 1941.

Jakobsin hallussa oli pidätyshetkellä ollut valokuva, joka esitti saksalaista kabareetanssijaa ja elokuvatähteä, Clara Bauerlea. Jakobsin mukaan Clara oli hänen rakastajattarensa, jolla oli  yhteyksiä natseihin ja joka oli kuin olikin rekrytoitu agentiksi. Claran oli ollut tarkoitus laskeutua varjolla heti sen jälkeen, kun Jakobs olisi saanut radioyhteyden kuntoon, mutta koska Jakobs jäi kiinni ennen, tätä tuskin oli tapahtunut.

Selvisi, että Clara oli syntynyt 1906 ja olisi siis ollut kuollessaan 35-vuotias. Nimi Clara Bauerle on saatettu muuttaa muotoon Clarabella, jotta se olisi brittiläiselle kabareeyleisölle helpompi muistaa.

Aikataulut täsmäävät. Jakobsin mukaan Claran oli tarkoitus laskeutua keväällä 1941. Tämän jälkeen ei löydy tietoa äänityksistä, live-esiintymisistä tai elokuvista, joissa Clara esiintyisi. Hänen uransa näyttää loppuneen seinään.
Jakobs teloitettiin ampumalla 1941.
Claran ruumiin olinpaikkaa ei ole merkitty minnekään eikä DNA-tutkimuksia voida tehdä. Myös kuolinsyy jää epäselväksi. Kuoliko Clara tapaturmaisesti vai tukehdutettiinko hänet, kuten ruumiinavauksessa sanottiin? Kuka on murhaaja? Onko hän yhä elossa?

Ruumiin löytymistä seuraavana jouluna maalattiin ensimmäisen kerran graffitti, joita sittemmin on ilmestynyt useita. Ensimmäisten graffittien tekijöitä etsittiin. Heidän epäiltiin tietävän jotain naisen kohtalosta.
Viimeiksi vuonna 1999 joku maalasi kaikkia vainoavan kysymyksen Wychburyn obeliskiin.
”Who put Bella down the Wych Elm?”
Kenties joku yhä kantaa sisällään salaisuutta.

Asiaa jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Lähteet:
Independent

Criminal Element

Wikipedia
 

Ei vanhene koskaan

Kauhun vuodenaika valmistautuu täyttä päätä Halloweeniin, tuohon vuoden suurimpaan ja pyhimpään  (tai pakanallisimpaan, kummin vaan) juhlaan. Tänä vuonna sitä on olosuhteiden pakosta juhlistettava jo tulevana viikonloppuna, kokonaista viikkoa ennen virallista päivää, mutta minkäs teet.

Varsinaisena päivänä voikin käpertyä sohvalle ja nauttia mieleisensä kauhuelokuvan tai lähteä vaikka leffaan katsastamaan Annabellen!

Halloween-järjestelyjen ohella olen seurannut silmä kovana Ulvilan murhan käsittelyä oikeudessa. Nyt hiljattain tuli uutisiin myös Laajasalon tapaus, jossa koiria puolustanut nainen pahoinpideltiin hengiltä. Suomalaiset tappavat toisiaan jatkuvasti, mutta muutama tapaus on aikojen saatossa muuttunut legendaksi. Usein näitä tapauksia yhdistää nimike murha sekä se, että ne ovat jääneet selvittämättä. Bodom, Tulilahti ja Kyllikki Saari eivät vanhene koskaan. Aika näyttää miten käy Ulvilan tapauksen.

Odotellessamme (Halloweenia sekä oikeuden päätöstä) muistelemme muutamia kuuluisia,  joskin ehkä hieman vähemmän tunnettuja, selvittämättä jääneitä suomalaisia murhia.

 UUNISURMA

Niin kutsuttu uunisurma tapahtui joulukuussa 1960 Kokemäellä. Uhrina oli 33-vuotias Hilkka Saarinen eikä surman tekijä koskaan virallisesti selvinnyt.

Hilkka nähtiin viimeisen kerran elossa joulukuussa 1960. Hän eli Kokemällä, Krootilan kylässä yhdessä väkivaltaisen aviomiehensä kanssa. Pariskunnalla oli viisi lasta, jotka kaikki oli kuitenkin otettu huostaan perheen hankalan tilanteen ja isän väkivaltaisen käytöksen vuoksi.

Perheen vanhin poika kävi kotitalossaan jouluna 1960 tarkoituksenaan viettää muutama päivä vanhempiensa luona. Äiti ei kuitenkaan ollut kotona ja isä kiisti tietävänsä äidin olinpaikasta mitään.

Isä käyttäytyi koko joulun oudosti. Hän tarkkaili poikansa liikkeitä tarkasti, oli hermostunut ja esti poikaa pääsemästä perheen isoon keittiöön. Keittiön valot isä piti poissa päältä, mutta pimeässäkin poika näki, miten keittiön leivinuunin päälle vuosien saatossa kertynyt sekalainen tavara oli heitelty pitkin lattiaa. Isän rystyset olivat verillä.

Äiti pysyi poissa ja vuosien kuluessa poika kävi kotonaan aina satunnaisesti, pisimmillään hän vietti kotitalossaan muutaman päivän kerrallaan. Hän huomasi muutoksia talossa ja sen pihapiirissä. Hän tutki pihaa, päärakennuksen lattianalusen, vintin ja talon kivijalan. Myöhemmin hän tunnusteli myös leivinuunin saumoja, jotka tuntuivat vastamuuratuilta.

Vähitellen poika vakuuttui siitä, että äiti ei enää ollut elossa.

Vuonna 1966 poika oli ensimmäisen kerran yhteydessä poliisiin. Hän kertoi havainnoistaan sekä siitä, että isä oli äidin katoamisen jälkeen muurannut uunin uudelleen, vaikkei uunia oltu käytetty vuosikausiin ennen tätä. Poika kehotti poliiseja purkamaan uunin. Kirjettä ei noteerattu mitenkään.

Vasta vuonna 1972 uudet tutkijat alkoivat käydä läpi vanhoja selvittämättömiä tapauksia ja pojan kirje löytyi. Poliisit ottivat yhteyttä poikaan ja 12 vuotta Hilkan katoamisen jälkeen perheen leivinuuni viimein purettiin. Metrin syvyydestä paljastui muumioituneen naisen pää. Sitten paljastui jalkaterä ja lopulta koko ruumis.

Aviomies kielsi tietävänsä asiasta mitään.

Oikeudessa aviomies tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä kuritushuoneeseen kahdeksaksi vuodeksi, mutta koska Hilkan kuolinsyytä ei koskaan saatu selville ja kuolemantuottamus oli tekona ehtinyt vanhentua, hänet vapautettiin jo vuoden istumisen jälkeen. Aviomies muutti takaisin kotitaloonsa ja asui siellä kuolemaansa asti.

Uunisurman tapahtumapaikka on yhä pystyssä ja purettu uuni seisoo talon keskellä. Talo on ränsistynyt ja autio, eikä maanomistaja ilahdu tunkeilijoista. Tunnelmaan voi päästä kuitenkin katsastamalla Ghost Funfair -blogin kuvat.

HAUSJÄRVEN HIEKKAKUOPAT

Hausjärven hiekkakuopilla murhaaja hyökkäsi kaiken kaikkiaan kolmasti. Vuoden 1990 marraskuussa Hellu-niminen nainen oli matkalla kotiinsa Riihimäelle. Hän odotti junaa, kun tummatukkainen mies tuli paikalle ja tarjoutui kyyditsemään Hellun kotiinsa. Lievästi humalainen Hellu suostui miehen tarjoukseen.

Autossa mies tarjosi Hellulle lääkkeitä ja viinaa. Nainen pani merkille, että auton takapenkillä oli lasten turvaistuin. Hellu nukahti. Herätessään hän huomasi heidän ajavan pitkin syrjäistä metsätietä. Mies ajoi auton pimeälle hiekkakuopalle ja pysäytti sen.

Hellu poistui autosta tarpeilleen ja hänen ollessa kyykyssä mies iski naista teräaseella päähän.

Hellun pelasti paksu villapipo, jonka ansiosta isku ei ollut kohtalokas. Hellu lähti juoksemaan ja kuuli vielä miehen sanovan peräänsä ”Eipä onnistunut tällä kertaa”.

Seuravana keväänä hiekkakuopilta löydettiin pahoin silvotun naisen ruumis. Tuula Lukkarinen oli ollut matkalla Tuusulaan ja viimeinen havainto hänestä on Järvenpään Alkon edustalta. Poliisin mukaan Lukkarinen oli surmattu muualla ja kuljetettu yöllä Hausjärvelle.

Murhaaja vietti hiljaiseloa puolitoista vuotta. Loppukesällä 1993 katosi Maarit Haantie, jonka epäillään joutuneen saman hyökkääjän uhriksi, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Haantie oli seurueineen menossa järvenpääläiseen ravintolaan, mutta jostain syystä häntä ei päästetty sisään. Muu seurue kuitenkin pääsi ravintojaan, ja Haantie jäi yksin seisomaan ravintolan ulkopuolelle. Tämän jälkeen hänestä ei ole varmoja havaintoja.

Haantien laukku löytyi myöhemmin hyvinkääläisestä ravintolasta. Henkilökunta kertoi, että ravintolasta oli myöhään katoamisiltana poistettu nainen voimakkaan humalatilan takia. Samaan aikaan esiin nousi myös Lukkarisen silpomismurha.

Hiekkakuoppa, josta Lukkarisen ruumis löytyi, tutkittiin tarkkaan, mutta mitään ei löydetty. Yhä edelleen, yli 20 vuotta tapauksen jälkeen, tutkinta jatkuu.  KRP uskoo tekijän vielä löytyvän.

Paljon on spekuloitu sillä, miksi poliisi on Haantien tapauksessa päätynyt tutkimaan hiekkakuoppaa. Moni uskoo sieltä löytyneen jotain, mitä ei ole suurelle yleisölle kerrottu. Kenties ruumiskoira on merkannut paikan. Hämmästystä on herättänyt myös Haantien miesystävän käytös, kun tämä jätti avopuolisonsa ravintolan ulkopuolelle ja meni itse sisään.

Ei ole varmuutta, että Haantien kohtaloksi olisi koitunut sama sarjamurhaaja kuin Lukkarisen. Näitä kolmea naista yhdisti kuitenkin moni seikka, mm. alkoholin käyttö, hiusten väri ja asuinympäristö ja siksi poliisi pitää tekijää samana.

JUSSI HELASVUON  TAPAUS

Jussi Helasvuo oli kuolleessaan 28-vuotias. Hänet murhattiin Punavuoressa sijaitsevaan asuntoonsa heinäkuisena torstaina vuonna 1988. Jussia alettiin kaivata töissä heti seuraavana päivänä ja isä huolestui, kun poika ei vastannut puhelimeen. Katoamisilmoitus tehtiin lauantaina.

Helasvuon asunnolla kävivät tutkimassa isä, sisar ja talonmies, mutta mitään erityistä ei löytynyt. Mikään ei viitannut omaehtoiseen katoamiseen tai rikokseen.

Elokuun alussa isä meni jälleen asunnolle ja törmäsi voimakkaaseen hajuun. Helasvuon ruumis löytyi asunnossa olevaan vuodesohvaan kätkettynä.

Asunnossa ei ollut merkkejä veriteosta. Helasvuota oli puukotettu, mutta vain eteisessä olleista kengistä löytyi vähäisiä veriroiskeita.

Mikäli Helasvuo on surmattu asunnollaan, on murhaajalta vienyt useita tunteja siivota paikat siihen kuntoon, kuin ne ruumiin löytyessä olivat. Ruumiin paketoiminen ja kätkeminen ovat niin ikään vieneet aikaa puolesta tunnista jopa kahteen tuntiin. Murhaaja on saanut toimia rauhassa, joskin spekuloidaan myös sillä, että Helasvuo olisi tapettu muualla ja tuotu kuolleena asuntoonsa.

Helasvuolla oli tuomio huumausainerikoksesta, mutta narkomaani hän ei tuttavien mukaan ollut. Huumevelkoja Helasvuolla tuskin oli. Hän oli juuri saanut ison perinnön ja hänellä oli vakituinen työpaikka, joten mahdolliset velat olisi ollut mahdollista kuitata helposti. Helasvuon asunnolta ei myöskään oltu varastettu mitään, mikä viittaa siihen, että murhan motiivi ei ollut raha.

Motiiviksi on epäilty mustasukkaisuutta. Jussi oli poikamies ja asunnolle on saattanut eksyä varattu nainen. Motiivia on myös haettu Jussin seksuaalisesta suuntautumisesta. Liikkuu paljon huhuja, että Jussi olisi ollut homoseksuaali, mutta hänellä oli ollut myös naissuhteita.

Ruumiin huolellinen piilottaminen viittaisi siihen, että koko sohva ruumiineen on ollut tarkoitus kantaa myöhemmin pois asunnolta, mutta aika ei ole riittänyt. Vanha vuodesohva olisi helppo hylätä vaikkapa taloyhtiön roskalavalle.

Sohva ja ruumis ovat kuitenkin painaneet paljon, vaikka Jussi olikin hoikka. Ehkä murhaaja ei ole saanut riittävästi kantoapua kyseenalaiselle muuttokuormalleen.

Lisäksi murhaaja oli jättänyt kotiavaimet asuntoon ja murtautuminen olisi viimeistään herättänyt epäilyksiä. Myös ruumiin käärimiseen käytetyn, mansikoiden suojaamiseksi tarkoitetun muovin alkuperää koetettiin selvittää, mutta sekään johtolanka ei vienyt minnekään.

Jussi viihtyi taiteilija Ior Bockin porukoissa. Myös sieltä on haettu mahdollista motiivia ja syyllistä teolle, mutta ketään ei koskaan otettu kiinni tai edes epäilty.

Lisää näistä ja muista suomalaisista selvittämättömistä henkirikoksista löytyy googlaamalla sekä wikipediasta ja osoitteesta murha.info.

Nyt nöyrä blogistinne alkaa laskeutua Halloweenin hämärään ja palaa tähän todellisuuteen jälleen ensi viikolla!

Tappajaklovnit ja riivatut nuket

Halloween on enää muutaman viikon päässä ja Kauhun vuodenaika koettaa varovasti herätä horroksestaan ja aktivoitua jälleen.

Pahoittelen pitkää taukoa, mutta opiskelujen aloitus, ero, työharjoittelu ja muutto ovat vieneet viimeiset puoli vuotta. Se ensimmäinen puoli vuotta oli luovaa taukoa.

Halloween-kutsut lähtivät jo yli viikko sitten. Tänä vuonna teemana on (kuten muuten American Horror Storyn viimeisimmässä kaudessakin) S I R K U S. Sirkusorientaation innoittamana päätin perehtyä tässä varovaisessa herättelypostauksessa pelleihin. Sitä kautta törmäsin myös tappaviin nukkeihin, toiseen ikisuosikkiini kauhun maailmassa. 

PELLET

Henkilökohtaisesti olen aina kammonnut sirkuksia jo niiden harjoittaman eläinten hyväksikäytön vuoksi ja liitän sirkusestetiikan ensisijaisesti kauhuun. Tähän on vaikuttanut vuosien saatossa varmasti voimakkaimmin kymmenenvuotiaana tajuntaan iskenyt Tim Curryn Pennywise-tulkinta, joka edelleen etsii vertaistaan.

Vaikka Pennywise lienee kiistatta tunnetuin, tappajaklovneja on muitakin. Esimerkiksi scifikauhukomediassa Killer Klowns from Outer Space (1988) klovneja muistuttavat avaruusolennot laskeutuvat maahan ja sieppaavat ynnä teurastavat ihmisiä ravinnokseen. Myös Batmanin arkkivihollinen, Jokeri, on klovni.

Vaikka klovnin perinteisesti  mielletään edustavan iloa ja hauskuutta, on tämän perinteisen käsityksen rinnalle syntynyt hyvin vahva pahan klovnin arkkityyppi. Sen alkuperä on epäselvä. Hahmo esiintyy epäsäännöllisesti pitkin 1800-lukua, muun muassa Edgar Allan Poen novellissa Hop-Frog (1849).  Catuelle Mendès’n  La femme de Tabarinissa (1874) sekä Ruggero Leoncavallon Pagliaccissa kummassakin on keskeisinä hahmoina tappavia klovneja.

Pahan klovnin käsite on läheisessä suhteessa irrationaaliselle klovnien pelolle (engl. coulrophobia).  

KILLER CLOWN

Tappajaklovneille löytyy esikuva todellisuudesta.  Killer Clown –lisänimellä tunnettu John Wayne Gacy tappoi tiettävästi ainakin 33 teinipoikaa ja nuorta miestä Chicagossa, Illinoisissa vuosien 1972 ja -78 välillä.

Kaikki murhat tapahtuivat Gacyn kotona. Uhrit siepattiin tai huijattiin asuntoon ja yhtä lukuun ottamatta heidät tapettiin joko kuristamalla tai tukehduttamalla. (Ensimmäisen uhrinsa Gacy puukotti kuoliaaksi.) Ensimmäiset 26 uhriaan Gace hautasi talonsa maakellariin ja kolme seuraavaa muualle tontilleen. Neljä viimeistä paiskattiin Des Plains Riveriin.

Gacy tuomittiin 33 murhasta, joista 12 hän sai kuolemantuomion maaliskuussa 1980. Hän vietti 14 viimeistä vuottaan kuolemansellissä, kunnes hänet teloitettiin myrkkyruiskeella toukokuussa 1994.

Lisänimi Killer clown tulee Gacyn luomasta Pogo the Clown –nimisestä hahmosta, joksi Gace pukeutui useissa hyväntekeväisyys- ja varainkeruutapahtumissa.

NUKET

Nukketeemaa sivusin aikanaan jo hiukan Chucky-postauksessa, mutta nyt lienee sopiva aika esitellä muutama muukin tunnettu tappava nukke.

ROBERT:

Robert (Robert the Doll, Robert the Haunted Doll, Robert the Echanted Doll) kuului aikanaan maalari ja kirjailija Robert Eugene Ottolle. Nuken sanotaan olevan riivattu.

Robert muistuttaa 1900-luvun alun amerikkalaista seiloria. Nuken hiusten on väitetty olevan oikeaa ihmishiusta, mutta todellisuudessa on tehty synteettisestä, villaa muistuttavasta narusta. Eugene sai nuken lahjaksi vuonna 1906 bahamalaiselta palvelijalta, joka oli jostain syystä kiukustunut Otton perheeseen. Pian tämän jälkeen perhe huomasi nukessa jotain outoa. Eugenen vanhemmat kuulivat lapsensa usein puhuvan nukelle ja kuulivat, miten nukke vastasi.  Aluksi vanhemmat kuvittelivat, että Eugene puhuu itsekseen ääntään muuttaen, mutta myöhemmin heidän väitetään huomanneen, että nukke todella puhui.

Naapurien mukaan nukke liikkui asunnossa ikkunasta toiseen, kun perhe oli poissa. Joskus nukke myös nauroi. Vieraat kertoivat huomanneensa Robertin ilmeiden muuttuvan.

Kun Eugene kuoli vuonna 1974, nukke unohtui ullakolle, kunnes talo myytiin. Uuden perheen 10-vuotiaasta tytöstä tuli Robertin uusi omistaja. Pian tämän jälkeen tyttö alkoi väittää Robertin liikkuvan huoneessa ja nuken yrittäneen hyökätä hänen kimppuunsa. Hän pysyi tarinassaan vielä aikuisenakin.

Robertin sanotaan olleen esikuvana Child’s Play elokuvien Chuckylle.

Tällä hetkellä nukke on näytteillä Key Westissä, Floridassa.

ANNABELLE:

Annabelle on alunperin räsynukke. Tarkalleen ottaen Raggedy Ann Doll, jonka nimettömäksi jäävä äiti osti aikuiselle tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi. Tytär, Donna, oli pian valmistumassa sairaanhoito-opistosta ja asui opiskelutoverinsa kanssa.

Nopeasti Annabellen muutettua asuntoon, tytöt huomasivat, ettei kaikki ole kunnossa. Nukke tuntui vaihtavan ensin asentoa ja myöhemmin myös paikkaa aina kun tytöt olivat poissa asunnolta.  Myöhemmin Annabelle alkoi jättää jälkeensä myös pergamentille kirjoitettuja viestejä, joissa muun muassa pyydettiin apua.

Vajaa kaksi kuukautta näiden tapahtumien alkamisen jälkeen Donna ja hänen kämppiksensä Angie palasivat kotiin pitkän koulupäivän jälkeen.  Kumpikaan ei enää yllättynyt löytäessään nuken eri paikasta kuin mihin he olivat sen jättäneet.  Annabelle makasi Donnan sängyllä ja sen käsissä ja rinnassa oli verta.

Tämän jälkeen ystävykset päättivät ottaa yhteyttä meedioon. Meedion avulla tytöt saivat kuulla tarinan nuoresta tytöstä nimeltä Annabelle Higgins, jonka ruumis löydettiin pellolta, jonka päälle tämä nuorten naisten asuttama talo oli sittemmin rakennettu.

Annabelle oli ollut kuollessaan 7-vuotias, mutta tarkkaa kuolinsyytä meedio ei kyennyt kertomaan. Koska Annabellen henki oli yksinäinen, hän oli ottanut yhteyttä Donnaan ja Angieen. Nyt Annabelle pyysi lupaa muuttaa sieluineen nukkeen. Tytöt suostuivat, koska pyyntö tuntui harmittomalta  ja työssään sairaanhoitajina tytöt näkivät riittävästi kärsimystä päivittäin. Kummallakaan ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, mihin tämä hyväntahtoinen teko voisi johtaa.

Tyttöjen ystävä Lou aisti Annabellessa alusta lähtien jotain, mistä ei pitänyt. Yöpyessään asunnolla hän näki painajaisia ja kerran Lou sai nuken läsnä olleessa rintaansa haavoja. Tämän jälkeen tytöt ottivat yhteyttä pappiin, joka ilmoitti asiasta esimiehilleen. Tätä kautta paikalle kutsuttiin Ed ja Lorraine Warren, demonologit, jotka tutkivat myös kuuluisaa Amityvillen tapausta.

Warrenit ihmettelivät, miten helposti tytöt olivat päästäneen aaveen asumaan nukkeen. Kävi nimittäin ilmi, ettei Annabellea ollut koskaan ollutkaan ja tyttöjä oli huijattu.  Haastateltuaan tyttöjä, tutkittuaan Loun haavat ja saatuaan selville, ettei kukaan ollut koskaan nähnyt  pienen tytön haamua talossa, Warrenit tulivat siihen tulokseen, että nukkeen oli asettunut demoni. Nukke itsessään ei ollut pahan riivaama, vaan pikemminkin käytävä helvetin ja tämän maailman välillä. Ed Warren tiesi kertoa, etteivät demonit milloinkaan riivaa esineitä vaan ihmisiä ja siksi kaikki olivat nyt vaarassa. Oli vain ajan kysymys koska demoni päättäisi siirtyä nukesta ihmiseen.

Järjestettiin manaus, jonka jälkeen Annabelle suljettiin lasikantiseen arkkuun ja sijoitettiin Warrenien kokoelmiin. Yhä edelleen se kykenee liikkumaan ja kerran sen sanotaan hyökänneen erään uhkarohkean museovieraan kimppuun. Nuori mies avasi Annabellen arkun kannen ja nukke raapaisi miestä. Mies säikähti ja lähti naisystävineen pakoon. Vain hetkeä myöhemmin heidän moottoripyöränsä suistui tieltä ja mies kuoli.

Annabellen tarinasta on tehty elokuva The Conjuring - Kirottu (2013).

Annabellea säilytetään yhä Warrenien okkultististen esineiden kokoelmassa Monroessa, Connecticutissa.

MIKSI PELLE TAI NUKKE PELOTTAA?

Tähän on esitetty hypoteesia, jonka karkea suomennos on outo laakso (uncanny valley). Alunperin hypoteesi esitettiin robotiikan yhteydessä, mutta se soveltuu hyvin myös pelleihin ja nukkeihin.

Hypoteesi väittää, että kun robotista tehdään vähitellen enemmän ja enemmän ihmisen kaltainen, ihminen suhtautuu robottiin myönteisemmin. Jossain vaiheessa saavutetaan kuitenkin piste, jossa suhtautuminen muuttuukin yllättäen erittäin torjuvaksi. Siinä vaiheessa robotit alkavat näyttää pelottavilta ja vaarallisilta ihmisiltä. 

Nimitys outo laakso kuvaa ajatusta siitä, että melkein ihmisen kaltainen vaikuttaa liian oudolta ja vaaralliselta herättääkseen empaattisia tunteita.

LOPUKSI

Jos nuket eivät pelota, voit näin Halloweenia odotellessa tuijotella DollHouseCamia. Kamera kuvaa joukkoa nukkeja, joiden väitetään elävän. Onnistuneet kuvakaappaukset voi päivittää foorumille, jossa moni muukin tuijottaa herkeämättä nukkien mahdollisia liikkeitä.

DollHouseCam ei ole suora nettistream, vaan kuvan pitäisi päivittyä noin kymmenen sekunnin välein.

Oiken hullun (mielipuolisen, maanisen ja psykoottisen) hauskaa Halloweenin odotusta!